keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Neljän viikon saldo



Tänään Upponalleni täyttää neljä viikkoa. Yli puolet siis sen täällä olosta on jo eletty. Uppis-Brunosta on tullut jo reipas pikkukoira, ulkonakin on tapahtunut suuria muutoksia. Pihan lumipeite on tuplaantunut katolta tippuneiden lumien ansiosta, kevätsade on sulattanut hankia ja tehnyt kaikkialle omat liukkaat luistinratansa. Saas nähdä pääseekö pikkumies ollenkaan pihalle täällä ollessaan, niinahdasta siellä on. 
Sisällä se saa jo nyt kulkea varsin vapaasti, meidän laminaattilattioilla vaan kulku on aika vaappumista. Onneksi aikanaan höynähdin Sastamalassa räsymattoja kutomaan, niitä on nyt mammaFiun ja isoäiti Ruskankin kulkea. Onneksi on mattoja myös tukkimaan sohvan aluset. Edellisen pentueen pienet nukkuivat usein iltaisin sohvan alla, mutta Bruno, joka tänään meni sinne, ei osannutkaan itse sieltä pois. Ei ole motoriikka vielä ihan hallinnassa. Harjanvarrella Bruno piti vetää niin lähelle, että pystyin sen pään ja koko koiran kääntämään sivuttain ja sain sohvan alta pois. T-pentueen Diva, joka lähti Hollantiin vasta 15 viikkoisena jäi kasvaessaan usein myös jumiin, riiteli aikansa ja osasi sitten väkisin ja raivoten ryömiä alta pois. Bruno on vasta oppinut kävelemään, siihen, että se osaa vetää itsensä matalana sohvan alta, kuluu vielä aikaa. Siksi on hyvä, että niitä mattoja nyt kumminkin on. Räsymatot ovat ihania paljaan jalan alla ja ne pitävät pienet tassutkin ryhdissä ja niiltä on kesän tullen hyvä mäntysuovalla pestä pois myös pikkupisut, vaikka ne kyllä saa heti pyyhkimälläkin kuivattua. Onni että näihin kiikkalaismattoihin kudottiin tiukat rivit, makkarin isoon mattoonkin olemme kaverin kanssa kahteen pekkaan lyöneet kangaspuissa kudonnan tosi tiukkaan, eivät pikkupisut ehdi vuotaa läpi ennenkuin ne kuivaa ja pesasee valumat heti pois.
 Niitä mattoja muuten on jaettu niin tyttärelleni kuin sisarille, mutta vielä niitä riittää.
Kun Bruno on hereillä se saa jo kulkea täällä vapaasti missä haluaa. Sen suosikkipaikka on sama kuin äidilläänkin. Fiiu on pennusta asti kerännyt itselleeen suosikkipesän olohuoneen sohvapöydän  alle, missä se iltaisin katselee tv:tä kanssani. Siellä on myös Fiiun isomummi Seitan suuri Lahdesta saama nalle, joka annettiin rotunsa parhaimmalle. Nalle säilyi ehjänä helposti yli kolmen sukupolven, sitä ei repinyt Seita, ei tyttärensä Quibus eikä tämän tytär Ruska. Neljännen polven mustiaisFiiu sensijaan suolisti sen heti. Olen käyttänyt nalleparan pariinkin kertaan omatekoisessa nukkesairaalassani, ommellut sille irronneen jalan muutamaan kertaan, täyttänyt sen vartaloa, mutta silmiä en onnistunut sille löytämään, ja miten ne olisi voinutkaan ommella paikalleeen pelkkiin reikiin. Myöskään kaikkea pään täytettä (niitä nalleparan aivoja) en onnistunut täyttämään. Siellä se nalleressu nyt makaa Upponallen äidin tuunaamana unileluna ja patjana ja Brunokin tykkää siitä.
Tänään opeteltiin pelaamaan jalkapalloa, yritettiin ottaa ravistamalla hengiltä muutama vetolelu ja kiskottiin vilttiä mammakoiran alta, purtiin kasvattajaa poskeen ja nenään- mitäs tuli kynsiä leikkaamaan juuri kun oli niin kivaa. Opeteltiin syömään taas uutta kiinteää ruokaa ja inhottiin sitä!


Kun pentu saa jotain uutta makua suuhunsa (nyt se oli nappuloita liotettuna) se yleensä ravistaa päätään, niin että töhkä lentää kasvattajan poskeen ja katsoo sitten minua ilmein; KUINKA SÄ  KEHTAAT tällaista tarjota, missä ovat jauheliha, keltuainen ja kermaviili ja mammanmaito????Mammakoira ja isoäiti seisovat vieressä ja tekevät kaikkensa, jotta kasvattaja huomaisi miten kiltisti ne tarjoutuvat uhrautumaaan pennun puolesta ja syömään vauvan inhoamat pöperöt.Loputkin lumet katolta ovat tänään tippuneet valtavalla kolinalla ja ryminällä. Sitä meteliä  säestivät nämä minun pennunvalvojani äiti ja tytär. Seisoivat pihaovella ja huusivat herjoja lumille, jotka eivät ymmärrä pudota ääneti tai edes ihan hiljaa ja varovasti, vaikka talossa nukkuu vauva.