Katu-uskottavuus puuttuu

 Fiiumamma on kiintynyt omaan pikkupoikaansa pentulaatikossa hoidettuuaan sitä tänään tasan kaksi viikkoa. Kiintynyt niin paljon, että yrittää välillä estää minua nostamasta vauvaansa vaa´alle koska tahtoisi  toki punnita vauvansa itse, kun niin erinomainen mami on.
Fiiu on omaksunut suojelevan asenteen jopa niin, että kävelylle mentäessä se kuuluvasti varoittaa vastaantulijoita menemästä meille päinkään. Päästää konekiväärimäisen sarjan aina suoraan kohti sitä ihmistä, jota on syytä varoittaa ja katsoo tiukasti silmiin.
Valitettavasti tällä katseella ei juurikaan ketään peloitella. Pari aamua sitten meinasi mennä haukut täydestä. Naapurin  mies oli lumitöissä ja kilttinä miehenä teki niitä myös meidän auton ympärillä. Sekös oli mammakoiralle liikaa, mies meidän auton kimpussa ja katseli meidän makkarin ikkunaan. Fiiu latasi uljaimman varoitushaukunsa ja antoi palaa.
"Melkein onnistuit pelottamaan, mutta tuo poninhäntä syö kyllä pahasti sun katu-uskottavuuttasi, mietipä sitä!" nauroi mukava naapuri ja siirsi lumikasan autoni edestä. Tultiin lenkiltä ja annoin mammakoiralle lohdutukseksi herkkupalan ja kiristimme ponnaria, sillä pitäähän mamin nähdä lapsensa senkin uhalla, että otsatukka silmillä piilottaisi lempeät ruskeat silmät ja tekisi Fiiusta pelottavamman. Puhumattakaan siitä, ettei poninhäntä ja kiinnisidottu tupsu päälaella ole rotutyypillinen ominaisuus.
 
Myös pikkumiehen katu-uskottavuus horjuu. Bruno on tämän kaksiviikkoisen elämänsä aikana ollut varsin hiljainenja tyytyväinen poika ja miksei olisi, se on mammansa ainokainen lellipoika ja se on kenenkään tuuppimatta voinut valita minkä tahansa maitobaarin "hanan" ruokaillakseen ja mami samaaan aikaan putsaa sitä niin, että kasvattajaparka pelkää sen ihon kuluvan rikki. Bruno on siis ollut tytyväinen ja hiljainen ja nukkunut kiltisti joka syötön välin äitikoiran hameen helmoissa.
Tässä muutamana päivänä olen nostanut Upponalleni (se on sen virallinen kennelnimi) vaakaan tarkkaillakseni sen painoa. Silloinpa Bruno onkin ärähtänyt, niin tai siis yrittänyt ärähtää, ihan murista. Valitettavasti senkään katu-uskottavuus ei ole parempaa kuin mammansa. Reippaasta yrityksestä huolimatta aikaansaatu pelottava murina, jonka tarkoituksena oli pelottaa punnitsija, kuulostaa enemmänkin sievältä pikku hurinalta. Ihana pikku moottori lähti käyntiin heti kun vähänkin yritin tönäistä mustiaista. Saisipa sen hurinan nauhalle. Samat ongelmat ovat Brunon kuvauksessa. Laatikon pohjalla poika näyttää kiiltävältä pikku hylkeeltä siellä alhaalla pentulaatikon pohjalla ryömiessään ja nythän se jo käveleekin,siis yrittää hyvinkin.
Bruno aukaisi silmänsä kymmenen päivän iässä, siis hieman aikaisemmin kuin keskiverto pennut. Asun yksin, minun pitää nostaa pentu käteeni, siis toiseen käteeni ja ottaa kamera toiseen ja sitten saada pentu katsomaan kameraan ja sillä toisella kädellä onnistua saamaan pentu kuvaan, pitää kamera paikallaan ja laukaista ja välikäsillä yrittää pitää huolehtiva emo irti pennustaan ja pentu katsomaan kameraan ja kameran pysymään tässä taistelussa kädessä. Panen tähän todistuksena muutaman kuvan, joista hyvällä tahdolla näkee, että pennulla on silmät auki ja että se katsoo pois kamerasta, muttei ole pudonnut kädestäni, eikä kamerakaan, vaikkei tulos hääppönen olekaan. Taistelu oli kuitenkin melkoinen ja nämä kuvat jäävät ainoiksi siihen saakka kunnes Bruno pysyy vapaasti tyynyn päällä sängylläni ja pystyn kovettamaan sydämeni sulkemalla huolestuneen mammakoiran ja hänen äitinsä mummukoiran siksi aikaa oven taakse.
Ruskamamma, Fiiun äiti on kyllä nähnyt ja saanut haistella pentua, mutta vielä odotellaan viikon verran, ennenkuin päästän sen laatikkoon. Fiiu saa sitä ennen rauhassa hoitaa pentuaan ja luottaa päivä päivältä enemmän siihen, että muutkin saavat ihailla varastamatta hänen pentuaan. Ensin hiukan pelkäsin, että Ruska omii Fiiun pennun vähän samaan tapaan kuin äidit yleensä epäilevät tyttäriensä kykyjä. Mutta kummasti Ruska on tajunnut, ettei pentu ole hänen samaan tapaan kuin Fiiu kesällä tajusi, että pennut ovat Ruskan.

Brunon ensiaskeleet

 Tänään tätä kirjoittaessa Uppis-Bruno täyttää  10 päivää, on lyönyt kaikki aikaisemmat pentujeni painoennätykset, avannut silmänsä, alkanut nukkua itsenäisesti piiloutumatta maminsa karvoihin ja mikä huikeinita, pääsin näkemään ja kuvaamaankin superpennun haparoivat ensiaskeleet mamin luokse. Siinä olikin sirkustemppua kerraseen; piti kuvata samaan aikaan hoippuvaa ja haparoivaa pentua ja pidätellä äitikoiraa syöksymästä vauvansa avuksi. Imuri jäi sammuttamatta, hurisee taka-alalla, mutta eipä haittaa. (voi katsoa kennel Buffing fb-sivulla) Siinä se on taltioituna pennun ensiaskeleet äidin luo. Ihanaa: en aiemmin ole onnistunut tallentamaan sitä tai sitten niitä on ollut niin monta yht´aikaa pyrkimässä maitobaariin, ettei se olisi mitenkään onnistunutkaan, ainakaan näin selkeästi. Vaikka yksinäistä pentua välillä murehdinkin, löytyy plussiakin.

 Viereisessä kuvassa näkyy selvästi toinen hyvä puoli; pennun itsenäistyminen. Kun se on saanut häiritsemättä olla emonsa helmoissa kenenkään tuuppimatta ja niillä on olllut aikaa ja rauha luoda keskeinen side toisiinsa, uskaltaa pentu nukkua rauhassa ja luottavaisena yksinäänkin. Olen pari kertaa nähnyt sen rellottamassa rentoutuneena selällään masu paljaana, mutta myöhästynyt aina kameran kanssa. Mulla on uusi puhelin ja siinä oleva pikakäynnistin kuulemma nopeuttaa kuvaamista. Hitot sanon minä; pikakäynnistyksessä näen aina kuvan vanhasta ryppyisestä muijasta tukka pystyssä, enkä, ainakaan vielä ole onnistunut kääntämään kuvaa pois tuosta pelottavasta julkaisukelvottomasta selfiestä.
Fiiu on myös saanut uskoa ja luottamusta kun on saanut ihan itse hoitaa pentuaan. Se jopa on uskaltanut nauttia lumesta kiipeämällä karvat heiluen riehumaan lumivuoren huipulle samaan tapaan kuin esiäitinsä Amelie-Sofie ja Seita tekivät. Silloin ei kuitenkaan tainnut olla ihan näin paljon lunta kasattuna yhteen paikkaan.
Fiiu iloisuuteen ja vapautumiseen vaikuttaa myös se, että sen äiti Ruska tuli "maanpaosta" kotiin. Ruska oli siskon luona ne synnytyksen kriittiset odotuspäivät ja ensimmäisen viikon. Hyvä, että oli, päästiin huoleti avunhakuun kun Bruno raivasi ylisuurena vauvana tietään tuntitolkulla. Silloin oli vaarana,että jos ensimmäinen ei pääse syntymään, se samalla estää ja vaarantaa muiden syntymän. Brunohan se sitten varmistui ainoaksi rönygenissä, vaikka ultra oli näyttänyt monta pentua. Miksi muut ovat abortoituneet, ei tiedetä, mutta onneksi sekin selvisi siellä klinikalla, muuten olisin kotona panikoitunut, kun muita ei kuuluisi.
             Kun Ruska sitten tuli kotiin runsaan viikon kuluttua pennun syntymästä, pelkäsin hieman, että se ei luota tyttärensä vauvanhoitoon vaan tyypillisenä muumimammana ottaa pennun hoitoonsa, sitä taisi jännittää Fiukin. Mutta toisin kävi. Jostain syystä tai varmaankin vaistonvaraisesti Ruska tajusi pennun olevan Fiiun hoidettavan ja haisteli aidan takaa Brunoa, mutta ei yrittänyt omia sitä. Kunhan muutama viikko on kulunut ja Bruno jo alkaa syödä myös kiinteätä ruokaa, eikä pelkkää äidin maitoa, saa Ruskain mennä jakamaan hoitotyöt ja leikityksen tyttärensä kanssa.
Kun Fiiu kesällä tuli parin viikon maanpakolaisuutensa jälkeen kotiin, se lähestyi taloa varoen, kiersi parkkipaikan kautta mutkitellen ja selvästi pelkäsi Ruskamamman moittivan sitä näin pitkästä poissaolosta. Fiiu myöskin silloin heti tajusi, että pennut olivat Ruskan, eivät hänen. Niin siis kävi nyt Ruskan kanssa ja niin laskeutui pentulaatikkoon hoitorauha. Ruska pääsi kotiin ja otti taas oman paikkansa yöllä sänkyni alla ja päivällä sohvalla vieressäni. Fiiu saa ihan rauhassa hoidella pikkuBrunoaan.
Tänään10 päivän ikäinen pikkumies on avannut silmänsä, katsonut äitiään ja varmaan jo nähnytkin ainakin äidin mustan hahmon, vaikka juuri avauduttuaan ei näkö liene vielä kovin tarkka. Kun Fiiu tuli laatikkoon Bruno tajusi sen heti, vaikkei ehkä vielä selvästi nähnytkään, mutta haistoi ja taatusti myös vaistosi äidin lämmön ja läsnäolon. Se nousi huojuen jaloilleen, päästi muutaman hiljaisen kutsuäänen huojuessaan kohti äitiään. Yleensä se on aika hiljainen ja tyytyväien poika, paitsi jos tarjoan sille väärää maitohanaa, mutta nyt se selvästi viestitti äidilleen, että tulossa ollaan.
Olin myös jännittänyt herra Pontevan nousemista jaloilleeen, se kun on äidin lellipoikana melko paksukainen, mutta niin se vain nousi hoippuen ja lähti liikkeelle. Onnellinen kasvattaja, joka näkee ennätysaikaisen kasvattinsa ensiaskeleet, saa vielä kameran toimimaan ja näkee hellyttävän ihmeen kyyneliään niellen.

 

Hänestä tulee Bruno

 Tänään tämä pikku mustiainen, pentulaatikon ainokainen, tämän alueen hallitsija ja mammakoiran silmäterä Bruno I täyttää jo peräti 6 vuorokautta. Paino nousee kohisemalla, onhan sillä maitobaarissa tarjolla ravitsevaa maitoa vaikka kymmenelle pennulle.
Tänään tulee kuluneeksi tasan 16 vuotta Sofie-Amelien, Fiiun esiäidin, Hollannista ostamani Amelie-Sofien ensimmäisen pentueen syntymästä tähän samaiseen laatikkoon. Laatikko oli silloin uusi ja vastamaalattu, sen oli nikkaroinut Kallisen Kimmo ja tyttärensä Jenna oli maalannut seinät tasapuolisesti poikien ja tyttöjen väreillä; ulkopuolen vaaleansinisellä, sisältä pinkiksi.
Siihen laatikkoon syntyi silloin myös Fiiun isoisä Jennan Roope,  tänään niistä kymmenestä on vielä jäljellä kaksi tervaskantoa; Oskari ja Samppa. Tytöistä Ada ja Jaslakin ylsivät 15 vuoteen. Oskari oli porukan pienin, painoi syntyessään vain 125 gr (Tämä nykyinen asukas UppisBruno painoi 350 grammaa enemmän; 475 grammaa).
Brunon tuleva koiramamma kyseli, tuleeko tästä pojasta isokin. Voin rauhoittaa, koiran koko on perimässä. Tietysti Bruno vauvana voi niin sanotusti paksusti koska sen käytössä ovat kaikki kymmenen maitohanaa ja se on jo nyt oikea mamman lellipoika.

Palataanpa vielä hetkeksi 16 vuoden taakse Oskariin. Se tosiaan oli porukan pienin, niin heiveröinen, etten uskonut sen selviävän. Aloin kutsua sitä Oskari Olemattomaksi. Se muuten rakasti kun tuuditin sitä sylissäni ja lauloin kehtolaulua. Oskarin osti vanhempi naisihminen, joka olisi halunnut pienen nartun, mutta kun ne olivat kaikki varattuja, hän halusi Oskarin koska vakuutin hänelle, että tässä rodussa urokset yleensä ovat pehmeämpiä kuin nartut ja että tämä poika on porukan pienin ja taitaa sellaisena pysyä. Arvatkaa, tuliko Oskarista porukan suurin.

Ihan koon ylärajoille asti ylsi mun Oskari Olemattomani ja tänään se tervaskantona yltää iänkin ylärajoille; täyttää 16 vuotta toisena porukan ikämiehistä Sampan kanssa. 
Tänään tämä laatikko on siis uusimman Veli Pontevan hallinnassa. Brunon ruokakello näyttää vähän toisenlaiselta kuin Tämä Topelius- pentueen (pentujen nimet olen hakenut Topeliuksen Lukemisia lapsille kirjoista) ruokakello tasan 16 vuotta sitten. Neljä mustaa ja kuusi tässä vielä mustavalkoisia, mutta esimerkiksi veljeksen Rasa ja Roope muuttuivat siniharmaiksi. Aatu, Miina ja Manu ja Oskari säilyivät isäNeron mustavalkoisissa väreissä.
Laatikon värit ovat haalistuneet, mutta muistot näistä ensimmäisistä säilyvät samoin kuin jokaisen siinä syntyneen lämmin muisto. Kotiin ovat sieltä jääneet Riitumuori, Quibus eli Ruskan äiti, Ruska ja nyt tämä uusin mammakoira Fiiu.

 Laatikon viimeisin aarre muuttaa kuuden viikon päästä uuteen kotiinsa. Brunosta tulee hesalainen.
Sen luonteesta on vielä hiukan aikaista puhua, mutta rauhallinen se on eikä juuri itsestään vielä elämöi. Sen syntymä oli ensikertalaiselle Fiiulle kova kokemus, mutta tarmokkaasti ja sitkeästi se tämän pikkukaverin, joka oli ihan puolen kilon voipaketin kokoinen, synnytti alakautta repeämättä.
Olimme matkalla Myyrmäkeen klinikalle, jossa pentua ja mahdollisia seuraavia olisi autettu.
Mutta Brunopa päätti syntyä Hki-Turku moottoritielle kamalassa lumisateessa ja ihan tappokelissä. Matkalla Fiiu alkoi itkeä ja ponnistaa. Bruno tuli väkisin. Onneksi se oli ehjänä pussissa, että sain sen pidetyksi synnytyskanavassa lämpimässä. Perillä oli lääkäri vastaanottamassa meitä ovella. Ja siellä sitten selvisi sekin, että päinvastoin kuin ultrassa oli näkynyt, pentuja olikin vain tämä musta Veli Ponteva ja siksi kasvanut niin isoksi. Se siis päätti syntyä erikoisessa paikassa. Se on myös osoittanut omaa tahtoa maitohanan valinnasssa. Yritäppä vaihtaa toiseen nisään, minkä herra on suunnitellut, ei käy! Poika ottaa maitonsa mistä haluaa. Tervetuloa maailmaan siinäkin suhteessa ainutlaatuinen, että olet porukan ainoa ja PARAS! Leikkikaverisi ovat tosi pehmeitä .

Upponalle Ainokainen

 Arki on alkanut sujua hienosti. Fiiu on rakastunut pieneen lapseensa Upponalleen ainokaisena syntyneeseen. Aika ajoin saa vahtia ettei se nuole ja putsaa vauveliaan niin innokkaasti, että iho hajoaa kun niitä muita hoivattavia ei ole.
Minulla tosiaan ei ole kokemusta kovinkaan pienistä pentueista, saati yhden pennun pentueesta. Ymmärrän parinkymmenen vuoden kokemuksella, että esim mammakoiran ruokinta yhden imetettävän kanssa on erilaista kymmenen pentueen ruokintaan verrattuna sekä mamman että lapsen kannalta, mutta miten estää pentua imemästä koko ajan, varsinkin kun tämä mammakoira oli varustautunut kymmenellä täydellä tonkallisella maitoa isollekin pentueelle. Täältä riittäisi maitoa muillekin, jos tarvetta tulee, sinne varaemojärjestelmään on informoitu, toistaiseksi ei tarvitsijaa ole ilmennyt ja toki se maidontulo pikkuhiljaa ehtyy, ei edes tämä pikkuinen veli Ponteva kaikkea pysty hyödyntämään. Nyt kun pikkumies on kolmen päivän ikäinen alkaa äidin ja pojan elo tasaantua.

 Tänään Fiiuli suostui jo ihan pienelle lenkille oman pikkupihan ulkopuolelle ja käytiin tervehtimässä naapurin kissatätiäkin. Fiiu tosin joka käänteessä kokeili kurvata pentulaatikolle päin.

 Olen Ollut huolissani myös siitä, ettei tällä pikkuisella ole yhtään kaveria laatikossa, ensimmäisinä viikkoinahan ne nukkuvat yhdessä kasassa toisiaan lämmittäen, no nyt nukutaan mamman karvoissa ja laatikko on täynnä lämpöpulloilla täytettyjä "muka"karvakavereita. Tänään sattui Facebookissa silmään yhden arvostamani pitkän linjan kasvattajan lohdutus, hänellä oli myös yksin syntynyt. Hänen mukaansa nämä kohdussa ainoina kasvaneet eivät osaa toisia kaivata. Jos taas pentueesta muut kuolevat synnyttyään, se yksin jäänyt osaa niitä poistuneita kaivata. Lohduttaa uskoa niin. Pitää vaan totuttaa pentu entistä enemmän ihmiseen ja onneksi kodissa, minne se muuttaa ja saa nimekseen Bruno, on kaksikin lasta ja myös vanhemmat ovat koiraihmisiä, joten kavereita ja hellittelyä piisaa.Herra Mustiainen on nostanut painoaan vauhdilla ja nukkuu toki vielä suurimman osan ajastaan.
Luonnettakin on jo ilmennyt. Yritin siirtää pikkumiestä toiselle "hanalle" maitobaarissa, mutta herrapa ilmoitti tahtonsa kitisemällä ja vaihtoi siihen paikkaan, minkä ITSE oli valinnut. Päivittäinen punnitus on meidän hellittelyhetkemme, mammakoira tosin on vielä aika tiukasti eri mieltä siitä, kuka vauvaa hoitaa. Hoitotoimenpide menossa, valkoiset nilkkasukat ja valkoinen kravatti kaulassa ovat herrasmiehen merkki. Siisti pitää olla vaikka ikää on vasta 3 vuorokautta.

Sofie-Amelien ennätysvauva

Sofie-Amelie alias Fiiu astutettiin marraskuussa ja vauvoja odoteltiin syntyväksi tammikuun loppupuolella. Ultrassa käytiin raskauden puolivälissä ja kuvassa näkyi useampi vauva kolmesta viiteen ainakin. Fiiun äiti Ruska sai kahdeksan pennun jengin, Fiiun ja sille yhden siskon ja kuusi veljeä. Mamma Ruska puolestaan oli kymmenpäisestä pentueesta ja Ruskan isoäiti Amelie-Sofie, jonka mukaan Fiiu on nimetty, tekaisi muutamaankin kertaan kymmenikön, joten odotukset olivat korkealla ja ultra vahvisti sen.

Odotusaikana muutamaan kertaan kyllä katselin, että tyttö ei juurikaan masultaan kasvanut, mutta Fiiu on laajarunkoinen malliltaan ja keskitason isommasta päästä. Kun käytiin ottamassa varmuuden vuoksi rabiesrokotus muutamaa viikkoa ennen laskettua synnytystä, mainitsin huolestani lääkärille, mutta hätäinen ultra vahvisti, että kyllä siellä on elämää, mutta saattavat olla Fiiun laajan rintakehän suojissa. Painon nousu ja nisien valtava kasvu (mahdottoman paljon edellisiä narttujani isommat) kertoivat, että uutta elämää kehittyy ja mammakoira on varautunut ruokkimaan katraansa. Etukäteenjo tiesinkin, että Fiiusta tulee loistava äiti, sen se oli osoittanut Ruskan pentujen kanssa. 

Kun sitten tuli synnytyksen aika ei mitään tapahtunut vielä 60 vuorokaudessa, mikä oli monen narttuni synnytyksen päivä. Vielä parina seuraavanakaan ei mitään tapahtunut, mikä usein ennakoi myös pienemmän pentueen syntymää. 62 vrkn aikana lämpö laski merkiksi, että pian alkaa, mutta meni siitäkin vielä pitkälle toista vurokautta yhdessä valvoessa.                                                                   Fiiu vaihtoi paikkaa ja oli aika tuskainen. Kun raskas yli kolmen tunnin ponnistaminenkaan ja Fiiun kiljunta ei vielä tuottanut tulosta, otin yhteyttä eläinsairaala Aistiin (hyvät kokemukset edellisestä kerrasta). Lääkäri vahvisti epäilykseni siitä, että tulossa on iso vauva ja jos ei sitä saada syntymään pian, se estää muiden mahdollisen tulon. Matka täältä Vihdistä Martinlaaksoon kestää lähes tunnin ja keli oli mitä melkoisin, liukasta ja lumisadetta. Äkkiä Fiiu autoon pentuja varten tekemäni vanha virttynyt farkkukassi pyyhkeitä ja lämpöpulloja täyteen ja matkaan.

Turku-Helsinki moottoritiellä Fiiu alkoi uudelleen ponnistaa ja huusi kivusta, rauhoittelin sitä ajaessani ja pidin sitä etupenkillä kaulapannasta kiinni, ettei se kuitenkin saisi isoa pentua syntymään, autoon ja pakkaseen moottoritielle, mammakoirilla kun on taipumu piiloutua synnyttämään jonnekin.

Kehä kolmosella taas ponnitettiin ja nyt tunsin kun pidin kättä Fiiun alla, että tulossa ollaan - onneksi pentu oli pussissa. Äkkiä soitto Aistiin ja siellä ihana hoitaja  neuvoi ajamaan suoraan oven eteen, ei parkkiaikalle - lääkäri tulisi siihen hakemaan Fiiun ja minä voisin parkkeerata rauhassa auton. 

Nuori komea mieslääkäri tuli ovelle vastaan, tietysti varsinainen komistus ja minä yön valvoneena,  huolesta sekaisin tukka pystyssä ja naama ryppyisenä -vanha ämmänrämä, koitin vetää pipoa hartioihin saakka häpeästä, mutta pentu oli se tärkein ja ne mahdolliset muut. Pentu oli puoliksi ulkona. 

Kun pääsin klinikalle, oli pentu jo putsattuna ja laatikossa lämpimässä ja näytti pontevalta. Vanhasta kokemuksesta näin, että se oli parin vastasyntyneen kokoinen ja siksi oli tuskaa saada ulos. Punnitus vahvisti, pentu painoi 475 gr, kun ne yleensä ovat  noin 250 gr, pienin minulla selviytynyt oli 125 gr. Lääkäri lähti röntkaamaan loppuja pentuja, tuli takaisin ja kertoi, ettei muita pentuja olekaan. Ihana tohtori tahtoi minutkin katsomaan, ettei siellä todellakaan muita ollut ja siksi tämä pikkujättiläinen oli päässyt kasvamaan niin isoksi. Ultra aikanaan todisti, että siellä niitä montakin on, miksi ne ovat abortoituneet, ei kukaan tiedä. koiralla kun on taito "imaista" keskenjääneet sisuksiinsa, eikä päällepäin näy mitään.

Pettymys oli siis suuri, mutta onneksi Fiiu sai hoidettavakseen kuitenkin yhden pienen veli Pontevan. Minun pentueeni nimi alkaa U:kirjaimella ja olin alunperin päättänyt monta nimeä, niin monta ihanaa nimeä, että seuraava pentue onkin sitten U2; nen. Tämä on Buffing Upponalle, Karjalaisen Elinan kunniaksi, oli työkaveri Radio Suomessa aikanaan. Minulle se on Uppis, uusi perhe on päättänyt antaa sen nimeksi Brunon, yritän kiltisti  käyttää sille sitä nimeä, niin että se sen kyllä oppii. 

On syytä nostaa hattua sinnikkäälle mammakoiralle, joka repeämättä ponnisti pikkujättiläisen alakautta. Onnea oli siinäkin, että sain klinikalla tietää, ettei muita ole tulossa. Jos olisimme kotona onnistuneet sen ison synnyttämään, olisin panikoitunut ja ahdistunut kun ei muita ala kuulua. 

Rakasta vaivaa

 Tästä se alkoi, surullisesti niin, että menetimme kaksi pentua ja olin menettää myös rakkaan Ruskani. Kuva on otettu klinikalla ja iitä voi laskea, että viisi pentua on syntynyt. Lämpöpulloina ovat lämpimällä vedellä täytetyt   kertkäyttöhanskat.
Onneksi Ruska oli odotuaikanaan tosi hyvässä kunnossa, että kesti rankan synnytyksen ja vielä sen jälkeen keisarinleikkauksen ja kohdun poistonkin eivätkä kahden leikkauksen tikit maitoa täynnä olevien kuumottavien nisien välissä piilossa, tulehtuneet vaikka oli helle ja mätäkuu. Ahkera suihkuttelu auttoi ja piti haavat sopivan pehmeinä.

Tässä poseeraavat kuuden viikon kasvattelun jälkeen Buffing T-vitoset.Vyyhti, Nestori Diva, Hugo ja Hermansson.
Ylihuomenna vitoset täyttävät sen sallitun 7 viikkoa, jolloin niiden on lupa lähteä kohti uusia seikkailuja.
Eu-määräysten takia tänne vielä jää
Hollantiin lähtevä Diva odottamaan matkustuslupaa rokotusten, passin ja varoaikojen täyttymisen jälkeen.

Olemme usein monen kasvattajan kanssa puhuneet siitä, että ainakin tällä rodulla tuo seitsemän viikkoa on ns "korkea aika" lähteä avaraan maailmaan. Viiden viikon jälkeen nämä pannahiset ovat niin tottuneet omaan pentulaatikkoonsa, vaikka sen on suurentunut yli puolella, ja sama koskee pihalle tehtyä aitausta, että ne kurkku suorana vaativat oikeuksiaan päästä nauttimaan talon avoimista ovista, nuuskimaan kaikki kengät eteisessä ja pisumaan ja kakimaan jokaiselle matolle ja aina sanomalehden viereen. Ja kun kerran olet antanut ns "piruille pikkusormen", ne vaativat sitä tietysti jatkuvasti ja pitävät sitä oikeutetaan.
 Vaatimukset eivät suinkaan ole suloisia pikku inahduksia, vaan  huuto pysäyttää kerralla veret uupuneelta kasvattajalta, joka pestyään lattiat, ladattuaan pesukoneen, ulkoilutettuaan perheen muut koirat ja banaanin kiireessä haukattuaan on torkahtanut puolikuoliaana nojatuoliin.Silti rakastan tätä. Ruotsinkielessä on ihana, äitini käyttämä sanonta kärt besvär eli rakasta vaivaa. Tykkään <3

Viimeinen viikko alkaa

No niin viimeinen viikko pyörähtää huomenna käyntiin ja sitten pennut lähtevät kohti uusia seikkailuja uusien ihmistensä kanssa, vain Diva, se tuleva hollantilainen jää tänne lokakuun loppuun asti. Diva tullaan koko Smitin perheen voimin hakemaan takaisin Rollecaterdeeliin.
Olen monasti kehunut, miten rauhallinen ja kiltti tämä pentue on, ne ovat jo pitkään nukkuneet monen tunnin yöunia, tosin nukahtavat jo alkuillasta seitsemän jälkeen ja alkavat sitten aamuyöstä vaatia päästä vapauteen, nyt kun ovat päässeet vapauden makuun. Sadepäivinä meillä on sisällä ollut niin sanotusti avoimet ovet ja tunnustaa täytyy, että kyllä näitä vitosia on vaikeampi paimentaa kuin kokonaista kapallista kirppuja. Niin nopeasti ne katoavat täpötäyteen ahdetussa olohuoneessa tuolien ja sohvien alle tutkimaan, olohuoneeseen kun on makuuhuoneesta ahdettu pentulaatikon tieltä koirasohva ja nojatuoli.
Reippaita ja ulospäin suuntautuvia pentuja. Pusun saavat kaikki, jotka talossa käyvät.
Minusta on aina ollut tärkeää, että uudet omistajat käyvät pariinkin kertaan tapaamassa uusia perheenjäseniään ja pennuille se on hyvin tärkeää, niillä kun on hajumuisti.
Tänä viikonloppuna vitoset varmaan ovat tunteneet olevansa linssiluteita. Minun kun on yksin ollut hankalaa saada koiraa kuvaukselliseen asentoon ja yleensä kun kuvattava tilanne tulee, on kamera aina jossain muualla.
 Nyt kuvattiin perjantaina kahden kuvaajan voimin ja lauantainakin otettiin kuvia, niitä on nyt koneen  muistissa vaikka toisille jakaa.
Näissä kuvaus sessioissakin luonteet paljastuivat. Ehkä varmimmin seisoi Herra Hermansson ja agilitykoiraksi menevä Nestori. Kolmas poika tämä "värikylläinen erilainen nuori" Hugo tahtoi kyllä tehdä jotain ihan muuta kuin seistä paikallaan kuvattavana.
Kaikenkaikkiaan nämä kaikki ovat niin ihanan sosiaalisia ja rakastettavia, niinkuin kuvastakin näkee. pusittavaa porukkaa kaikki.

 Tänään kävi eläinlääkäri laittamassa vaadittavat tunnistamissirut ja otettiin mydogdna testit, josssa selviää mm rodun silmäsairaus PRa, tosin molemmat vanhemmat on testattu, ne eivät kanna tätä silmäsairautta. Siinä testataan myös muita sairauksia, joista uusin rodulla on ns HUU uraattivirtsakiven muodostumiseen johtava kivulias munuaistauti. Ruskamamma on testattu, se on terve, mutta isäpoikaa ei ole testattu, joten varmistetaan sekin näin. Siinä muuten sitten oli pennuilla ihmettelemistä kun ensin laitettiin lapojen väliin mikrosiru ja sitten kolmella eri pulloharjalla rassattiin poskionteloa. Hugoa eläinlääkäri kehui eniten, sillä oli hienot anteliaat poskipussit, eikä se muutenkaan regoinut. Nyt koko sakki vetää autuaan unia ulkona ja mammaRuska lepää sisällä rauhassa ja odottaa, että pennuilta taas jää lautaselle jotain parempaa syötävää kuin mitä se itse saa. Ruska tosin syö ihan samaa penturuokaa kuin pennutkin, mutta varmasti pentujen lautasella on "ruohokin vihreämpää".