Sofie-Amelie alias Fiiu astutettiin marraskuussa ja vauvoja odoteltiin syntyväksi tammikuun loppupuolella. Ultrassa käytiin raskauden puolivälissä ja kuvassa näkyi useampi vauva kolmesta viiteen ainakin. Fiiun äiti Ruska sai kahdeksan pennun jengin, Fiiun ja sille yhden siskon ja kuusi veljeä. Mamma Ruska puolestaan oli kymmenpäisestä pentueesta ja Ruskan isoäiti Amelie-Sofie, jonka mukaan Fiiu on nimetty, tekaisi muutamaankin kertaan kymmenikön, joten odotukset olivat korkealla ja ultra vahvisti sen.
Odotusaikana muutamaan kertaan kyllä katselin, että tyttö ei juurikaan masultaan kasvanut, mutta Fiiu on laajarunkoinen malliltaan ja keskitason isommasta päästä. Kun käytiin ottamassa varmuuden vuoksi rabiesrokotus muutamaa viikkoa ennen laskettua synnytystä, mainitsin huolestani lääkärille, mutta hätäinen ultra vahvisti, että kyllä siellä on elämää, mutta saattavat olla Fiiun laajan rintakehän suojissa. Painon nousu ja nisien valtava kasvu (mahdottoman paljon edellisiä narttujani isommat) kertoivat, että uutta elämää kehittyy ja mammakoira on varautunut ruokkimaan katraansa. Etukäteenjo tiesinkin, että Fiiusta tulee loistava äiti, sen se oli osoittanut Ruskan pentujen kanssa.
Kun sitten tuli synnytyksen aika ei mitään tapahtunut vielä 60 vuorokaudessa, mikä oli monen narttuni synnytyksen päivä. Vielä parina seuraavanakaan ei mitään tapahtunut, mikä usein ennakoi myös pienemmän pentueen syntymää. 62 vrkn aikana lämpö laski merkiksi, että pian alkaa, mutta meni siitäkin vielä pitkälle toista vurokautta yhdessä valvoessa. Fiiu vaihtoi paikkaa ja oli aika tuskainen. Kun raskas yli kolmen tunnin ponnistaminenkaan ja Fiiun kiljunta ei vielä tuottanut tulosta, otin yhteyttä eläinsairaala Aistiin (hyvät kokemukset edellisestä kerrasta). Lääkäri vahvisti epäilykseni siitä, että tulossa on iso vauva ja jos ei sitä saada syntymään pian, se estää muiden mahdollisen tulon. Matka täältä Vihdistä Martinlaaksoon kestää lähes tunnin ja keli oli mitä melkoisin, liukasta ja lumisadetta. Äkkiä Fiiu autoon pentuja varten tekemäni vanha virttynyt farkkukassi pyyhkeitä ja lämpöpulloja täyteen ja matkaan.
Turku-Helsinki moottoritiellä Fiiu alkoi uudelleen ponnistaa ja huusi kivusta, rauhoittelin sitä ajaessani ja pidin sitä etupenkillä kaulapannasta kiinni, ettei se kuitenkin saisi isoa pentua syntymään, autoon ja pakkaseen moottoritielle, mammakoirilla kun on taipumu piiloutua synnyttämään jonnekin.
Kehä kolmosella taas ponnitettiin ja nyt tunsin kun pidin kättä Fiiun alla, että tulossa ollaan - onneksi pentu oli pussissa. Äkkiä soitto Aistiin ja siellä ihana hoitaja neuvoi ajamaan suoraan oven eteen, ei parkkiaikalle - lääkäri tulisi siihen hakemaan Fiiun ja minä voisin parkkeerata rauhassa auton.
Nuori komea mieslääkäri tuli ovelle vastaan, tietysti varsinainen komistus ja minä yön valvoneena, huolesta sekaisin tukka pystyssä ja naama ryppyisenä -vanha ämmänrämä, koitin vetää pipoa hartioihin saakka häpeästä, mutta pentu oli se tärkein ja ne mahdolliset muut. Pentu oli puoliksi ulkona.
Kun pääsin klinikalle, oli pentu jo putsattuna ja laatikossa lämpimässä ja näytti pontevalta. Vanhasta kokemuksesta näin, että se oli parin vastasyntyneen kokoinen ja siksi oli tuskaa saada ulos. Punnitus vahvisti, pentu painoi 475 gr, kun ne yleensä ovat noin 250 gr, pienin minulla selviytynyt oli 125 gr. Lääkäri lähti röntkaamaan loppuja pentuja, tuli takaisin ja kertoi, ettei muita pentuja olekaan. Ihana tohtori tahtoi minutkin katsomaan, ettei siellä todellakaan muita ollut ja siksi tämä pikkujättiläinen oli päässyt kasvamaan niin isoksi. Ultra aikanaan todisti, että siellä niitä montakin on, miksi ne ovat abortoituneet, ei kukaan tiedä. koiralla kun on taito "imaista" keskenjääneet sisuksiinsa, eikä päällepäin näy mitään.
Pettymys oli siis suuri, mutta onneksi Fiiu sai hoidettavakseen kuitenkin yhden pienen veli Pontevan. Minun pentueeni nimi alkaa U:kirjaimella ja olin alunperin päättänyt monta nimeä, niin monta ihanaa nimeä, että seuraava pentue onkin sitten U2; nen. Tämä on Buffing Upponalle, Karjalaisen Elinan kunniaksi, oli työkaveri Radio Suomessa aikanaan. Minulle se on Uppis, uusi perhe on päättänyt antaa sen nimeksi Brunon, yritän kiltisti käyttää sille sitä nimeä, niin että se sen kyllä oppii.
On syytä nostaa hattua sinnikkäälle mammakoiralle, joka repeämättä ponnisti pikkujättiläisen alakautta. Onnea oli siinäkin, että sain klinikalla tietää, ettei muita ole tulossa. Jos olisimme kotona onnistuneet sen ison synnyttämään, olisin panikoitunut ja ahdistunut kun ei muita ala kuulua.
