Talo tuntuu tyhjältä

Bruno lähti tänään uuteen omaan kotiinsa ja kasvattaja on itkenyt silmänsä punaiseksi. Onhan se selvä, että näihin aina kiintyy ja Brunon, tämän Upponalle Ainokaiseni kohdalla kiintymys noin kymmenkertaistui. Yleensä minun pentueeni ovat olleet huomattavan isoja, vain muutama viiden pentue, mutta isoimmat kymmenpäisiä. Koska Bruno oli yksi ja ainoa kohdistui, siis kiintymys häneen kaikkien niiden puuttuvien puolesta., myös Fiiu-äidin rakkaus. Tämä yksi ja ainokainen sai siis kaikille muillekin ennakkoon varatun rakkauden vain itselleen, eikä se siitä ryöppyävästä rakastamisesta piloille mennyt -Päinvastoin.
  Brunosta tuli itsenäinen ja reipas melkein taistelijaluonne - se kyllä selviää elämässään. Se myös oppi yksin olemaan kun ulkoilutin sen äitiä ja mummia. Usein se tuli iloisena vastaan kun tultiin, usein myös jatkoi paluustamme huolimatta uniaan.
Päivisin se osasi mennä nukkumaan kun sitä väsytti ja osasi mennä rauhalliseen paikkaan- melkein piiloon. Huolestunut kasvattaja etsi sitä nähden mielessään sen jossain pahassa paikassa sähköiskun saaneena sähköjohto suussaan tai jumissa jossain pahassa paikassa. Tyttäreni joskus osuvasti onkin sanonut, että "aina sä äiti oot "tappamassa" niitä pentujas- relaa, se pärjää. Ja niin pärjäsikin.
Ulos asioiden tekeminen onnistui melkein ensimmäisellä kerralla. Ovi pihalle auki ja Bruno pisulle. Kakat se myös oppi alta aikayksikön, Viime päivinä osasi jo raapia ovea ja pyytää siten kakalle. Bruno rakasti lunta ja osasi hienosti kiivetä lumivuorille, jonka katolta pudonneet lumet muodostivat.
 
 
Uudessa kodissaan se joutuu opettelemaan kerrostalon kummallisuudet, mutta uusi perhe on innostunut ja palkinnut kasvattajaa käymällä kerran viikossa Brunoa tapaamassa niin, että se jo tunnistaa heidät ja viimeksi jopa itki heidän peräänsä.
Brunon pikkuisäntä ja emäntä osaavat kyllä käsitellä koiraa ja  kohdella sitä kunnioittavasti (kasvattaja on tarkistanut). Brunon nuori isäntä on myös osannut kietoa Brunon kasvattajan pikkusormensa ympärille arvostamalla leipomiani korvapuusteja ja taisinpa tehdä Brunon lähtöpäiväksi suklaakakunkin lähtiäisiksi, jotta uudelleen tapaisimme. Bruno sai ihanan kodin ja uskon, että näemme sen ja perheensä vielä monta kertaa, vaikka näyttelyissäkin - kenties jos kaikki menee hyvin.

 

T-pennut tarkastelussa

Sain iloista viestiä Hollannista. Hollannin schapendoes yhdistyksellä, sillä vanhemmalla ja alkuperäisellä (nyt niitä on kaksi), on aina ollut tapana käydä katsastamassa ja arvioimassa uudet syntyneet pentueet. Myös kasvattini Diva käytiin tutkimassa ja testaamassa sen jälkeen kun se oli rekisteröity myös Hollannin Kennelklubiin.
Diva ei päässyt ennen virallisia rokotuksia ja varoaikoja lähtemään uuteen kotiinsa. Diva lähti vasta marraskuun alussa 15 viikkoisena saatuaan täällä kaikki EUn määräämät rokotukset ja asiakirjat. Niitä asiakirjoja ja rokotustodistuksia ei sitten kyllä kysytty kummassakaan päässä, ei täällä Helsingin lentoterminaalissa, eikä liioin Amsterdamin Shiphoolissa. Jos niitä papereita ei tullin tarkastuksessa olisi löytynyt, Diva ei olisi päässyt maahan, eikä palaamaan myöskään takaisin Suomeen, vaan sitä olisi uhannut lopetus, kammottava vaihtoehto, joten hyvä oli ne hankkia.
Diva sosiaalistaminen jäi siis minun kontolleni, koska ns sosiaalisen luukun katsotaan sulkeutuvan neljän kuukauden iässä, sitä ennen mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mitä koirasta tulee ovat paremmat.
Olihan ihanaa seurata kasvattinsa kehittymistä pidempään päivittäin ja vaikuttaa sen kasvuun ja henkiseen kehitykseen. Käytiin Divan kanssa kaupungilla, eläinlääkärissä, kaksi kertaa viikossa eri pentuleikkikouluissa ja ajettiin autolla montakin tuntia ja yövyttiin muutamassa uudessa paikassakin, minun siskoni ja Divan siskon luona. Ja se oli kyllä oli ihanaa ja kannatti, mutta valitettavasti lisäsi myös eron ikävää enemmän kuin luovutusikäisten kanssa.

Diva Hollannin kotinsa pihassa 7 kk

Diva sai rotuyhdistyksen kehut reippaasta luonteesta ja sain siinä sivussa minäkin kiitokset hyvästä työstä, tuntuipa kyllä makealta saada itsekin kiitosta ihan rodun asiantuntijoilta sen alkuperämaassa. Tiesin kyllä itsekin onnistuneeni jotenkin viimeistään siinä vaiheessa kun menin Divan kanssa Helsinki Vantaan lentoasemalle Rollecaterdeel kennelin omistajia Henk ja Ria Smitiä vastaan. He tulivat lentäen  hakemaan Divan itselleen. Emme olleet vastaavanlaisessa paikassa ennen käyneet ja siksi jännitin Divaa, se oli yksin mukanani eikä mamma Ruska ollut turvanaan. Mutta eipä tyttö oudosta paikasta hätkähtänyt, oli kuin olisi käynyt siellä aina. Tervehti iloisena kaikki ihmiset ja varsinkin siellä vastaanottajien joukossa olleet koirat. Se oli kyllä huojentava huomata kun tiesi, että tyttö joutuisi lentämään  koneella monta tuntia Amsterdamiin ja siitä vielä junalla runsaan tunnin ja sitten vielä autolla uuteen kotiin, uudessa maassa täysin vieraan ja erilaiselta kuulostavan kielen puhujien kanssa.

ÄitiRuska, saman ikäisenä ja näköisenä kuin Diva 7 kk

Onneksi vanhat, ihanat schapendoes ystäväni ja rodun kasvattajat Cami ja Raija ymmärsivät huoleni Divan sopeutumisesta 15 viikkoisena täysin uusiin ihmisiin, maahan ja kieleen. He tarjosivat Henkin ja Rian käyttöön pariksi viikoksi ennen Divan matkaa pihatalonsa ja niin saivat kaikki mahdollisuuden elää pari viikkoa yhdessä ja opetella puhumaan yhteistä kieltä. Ja minä sain tavata rakkaat hollantilaiseni ystäväni, joiden linjoja Dia on ja juhlia heidän kanssaan 20 vuoden ystävyyttä ja aikaa jättää jäähyväiset ja nähdä, miten he rakastuivat Divaan ja tyttö heihin.                      Lisää iloisia uutisia tuli Divan sisaren Vyyhtin perheeltä.  Kati-kasvattaja asuu maalla ja oli lähtenyt pennun kanssa tutustumaan kaupunkiin täysin valmistautuneena siihen, että maalaistyttö saa hepulit, mutta mitä vielä. Vyyhti ei säikkynyt mitään ja paineli katuja kuin olisi ikänsä siellä ulkoillut.
Tästäpä pääsenkin meidän toimittajien niin rakastaman aasinsillan kautta Divan ja koko T-pentueeni esivanhempiin Hollannista ostamani kantanarttuni Seitan poikaan O-pentueen Ouzo Neroon, josta Ruotsissa tuli Pekka, koska kuulemma kaikkien suomalaisten miesten nimi on Pekka. Tämä Ruotsin Pekka on näiden Tvauvojeni isän Ixuksen Mia-äidin isä, huh mikä selitys.
Kun Pekan ostaja Lotta haki koiran Suomesta, sovimme, että Lotta varaa edestakaisen risteilyn ja minä vien pennun satamaan. Lotta säästää rahaa opiskelijana. Laivaterminaaliin meno 7viikkoisen kanssa jännitti ja siellä odottava uusi ihminen, mutta vielä mitä. Pentu käyttäytyi juuri samalla tavalla kuin Vyyhti ja Diva. Rakasti kaikkia ja oli kuin kotonaan. Laivalta tuli viestinä Lotan ylistykset mahtavaluonteisesta pennusta. Lotta sanoi tahtovansa käyttää Pekkaa jalostukseen ja tässä sitä sitten ollaan. Valitsin Pekan tyttärenpojan Ruskalle juuri sensamaisen lujan luonteen vuoksi. Kiitokset luonteesta kuuluvat erikoisesti Pekan isäNerolle (Lumikuono Hombre Habanero), komealle hyväluonteiselle Nerolle. Nyt siis jo tiedän, että myös luonteen puolesta olen onnistunut ainakin jossain.

Seita; Ruskan suvun kantaäiti, elämäni koira

.

Viikot vierivät ja lapsi kasvaa

Tänään Bruno "uppikseni" täyttää viisi viikkoa ja on rehellisesti sanoen työllistävä tapaus. Koska sillä ei ole pentukavereita se käyttää suvereenisti purualustanaan ja painikaverinaan äitiään.  Koska mummiRuska ei painiin ja pureskeluun suostu vaan pakenee murahtaen piiloonsa ja äitiraasukin kaipaa päiväuniaan, pikkuriiviö hyökkää minun kimppuuni ja sitä vartenhan kasvattaja sitoumuksensa on tehnyt, että vastaa pennun hyvinvoinnista ja ymmärtää antaa äitikoirankin välillä levätä ja mummikoiran toipua kesän hurjasta synnytyksestä ja sen aiheuttamista komplikaatioista. Niinpä minä sitten kannan vastuuni ja otan urheasti vastaan ensimmäiset terävien hampaiden yllättäen iskevät puraisut.
Ulkona sataa räntää ja piha lumisateiden, aurausten ja katolta pudonneiden lumien vuoksi on kuin alppimaisema. Pihan käytävä on kuin luistinrata ja huolella siihen levittämäni hiekoitus on jäänyt jään allle, joten pikkumiehen kanssa ei oikein vielä voi harrastaa väsytysulkoilua, joten kasvattajan on uhrauduttava ja onhan se palkitsevaa kun joka päivä tulee uusia ilon aiheita. Uudessa kodissa oppiminen jatkuu ja alkaa osin uudestaan.
Parin viikon päästä Bruno lähtee ja olen varma, että äitiFiiu taatusti sitä kaipaa, Fiiu on itsekin vielä niin lapsellinen, että innoissaan varastaa Brunon leluja ja tuo niitä omaan talteensa sohvapöydän alle.
 Eilen Bruno lähti rohkeasti uteliaana avoimesta ovesta itse ulos haistelemaan Föntuulia. Ihana nähdä, että se ei uusia ja outoja tilanteita ja paikkoja pelkää. Nostin pojan myös metrin korkuisen  lumikasan päälle, äitiFiiu tietysti huolissaan mukana katsomassa, ettei maailma kolhi. Utelias tuntuu poika olevan ja nythän sen elämässä tapahtuu niin hirveän paljon uutta joka päivä.
Lumikuvan alaosassa näkyy pihakäytävän hiekoitusta, todistettavasti poika oli tosi korkealla, mammakoirallehan sinne hyppääminen ei tuota vaikeuksia.
Bruno osaa jo syödä kuiviakin nappuloita, tuppaa mammakoiran ruokakupille ja osaa juoda vesikupista. Täällä kotona se pääsee kulkemaan joka huoneessa.
Poika osaa tulla luokse kun taputan käsiäni jalkoihini ja kutsun Brunoa nimeltä, se olisikin hieno taito, mikäli se tästä eteenpäin pysyy mielessä.
Sanomalehti on yöaikaan käytössä pentulaatikossa ja kun laitoin toisen sanomalehde pihaoven eteen, olen ainakin pariin kertaan nähnyt Brunon herättyään kävelevän suoraa paperille ja kyykistyvän sille ns hellyttävälle tyttöpissalle.
           


Kaveri itse päätti eilen, että on aika mennä nukkumaan. kiipesi pentulaatikon mammakoiraa varten sahatun aukon yli, kiipesi petilleen ja otti uninallen pään alle ja nukahti.  Yöunet eivät vielä ole ihan koko yön kestäviä mutta sekin opitaan.                                                                                                Tällä hetkellä Bruno nukkuu kerrallaan                      4 tuntia, saa vähän maitobaarista yöjuomaa ja jatkaa uniaan, mutta kukonlaulun aikaan se kyllä kuuluvasti vaatii päästä laatikosta pois, valot päälle ja lelut leväälleen.
Vaikka minua on huolestuttanut kovasti se, että Bruno on ainoa pentu, on siinä monta hyvääkin puolta myös uuden tulevan kodin kannalta. Koska mamma-ja mummikoiran ulkoiluajat eivät aina mene yksiin Brunon leikkituntien kanssa, on Bruno joutunut olemaan joka päivä yksin kotona muutamaankin kertaan, se on siihen niin tottunut, ehkä juuri siksi, että sillä ei niitä painikavereita ole ollut. Aina se tulee iloisena vastaan kun kutsumme sitä ja onpa se muutaman kerran päättänyt ottaa odottaessa päiväunetkin.
Maanantaina otetaan mydog DNA testi ja laitetaan mikrosiru ja tehdään lääkärintarkastus ja sitten alkaakin lähtölaskenta ja kasvattajan ja mammakoiran haikeat lähtöitkut.

Neljän viikon saldo

Tänään Upponalleni täyttää neljä viikkoa. Yli puolet siis sen täällä olosta on jo eletty. Uppis-Brunosta on tullut jo reipas pikkukoira, ulkonakin on tapahtunut suuria muutoksia. Pihan lumipeite on tuplaantunut katolta tippuneiden lumien ansiosta, kevätsade on sulattanut hankia ja tehnyt kaikkialle omat liukkaat luistinratansa. Saas nähdä pääseekö pikkumies ollenkaan pihalle täällä ollessaan, niinahdasta siellä on. 
Sisällä se saa jo nyt kulkea varsin vapaasti, meidän laminaattilattioilla vaan kulku on aika vaappumista. Onneksi aikanaan höynähdin Sastamalassa räsymattoja kutomaan, niitä on nyt mammaFiun ja isoäiti Ruskankin kulkea. Onneksi on mattoja myös tukkimaan sohvan aluset. Edellisen pentueen pienet nukkuivat usein iltaisin sohvan alla, mutta Bruno, joka tänään meni sinne, ei osannutkaan itse sieltä pois. Ei ole motoriikka vielä ihan hallinnassa. Harjanvarrella Bruno piti vetää niin lähelle, että pystyin sen pään ja koko koiran kääntämään sivuttain ja sain sohvan alta pois. T-pentueen Diva, joka lähti Hollantiin vasta 15 viikkoisena jäi kasvaessaan usein myös jumiin, riiteli aikansa ja osasi sitten väkisin ja raivoten ryömiä alta pois. Bruno on vasta oppinut kävelemään, siihen, että se osaa vetää itsensä matalana sohvan alta, kuluu vielä aikaa. Siksi on hyvä, että niitä mattoja nyt kumminkin on. Räsymatot ovat ihania paljaan jalan alla ja ne pitävät pienet tassutkin ryhdissä ja niiltä on kesän tullen hyvä mäntysuovalla pestä pois myös pikkupisut, vaikka ne kyllä saa heti pyyhkimälläkin kuivattua. Onni että näihin kiikkalaismattoihin kudottiin tiukat rivit, makkarin isoon mattoonkin olemme kaverin kanssa kahteen pekkaan lyöneet kangaspuissa kudonnan tosi tiukkaan, eivät pikkupisut ehdi vuotaa läpi ennenkuin ne kuivaa ja pesasee valumat heti pois.
 Niitä mattoja muuten on jaettu niin tyttärelleni kuin sisarille, mutta vielä niitä riittää.
Kun Bruno on hereillä se saa jo kulkea täällä vapaasti missä haluaa. Sen suosikkipaikka on sama kuin äidilläänkin. Fiiu on pennusta asti kerännyt itselleeen suosikkipesän olohuoneen sohvapöydän  alle, missä se iltaisin katselee tv:tä kanssani. Siellä on myös Fiiun isomummi Seitan suuri Lahdesta saama nalle, joka annettiin rotunsa parhaimmalle. Nalle säilyi ehjänä helposti yli kolmen sukupolven, sitä ei repinyt Seita, ei tyttärensä Quibus eikä tämän tytär Ruska. Neljännen polven mustiaisFiiu sensijaan suolisti sen heti. Olen käyttänyt nalleparan pariinkin kertaan omatekoisessa nukkesairaalassani, ommellut sille irronneen jalan muutamaan kertaan, täyttänyt sen vartaloa, mutta silmiä en onnistunut sille löytämään, ja miten ne olisi voinutkaan ommella paikalleeen pelkkiin reikiin. Myöskään kaikkea pään täytettä (niitä nalleparan aivoja) en onnistunut täyttämään. Siellä se nalleressu nyt makaa Upponallen äidin tuunaamana unileluna ja patjana ja Brunokin tykkää siitä.
Tänään opeteltiin pelaamaan jalkapalloa, yritettiin ottaa ravistamalla hengiltä muutama vetolelu ja kiskottiin vilttiä mammakoiran alta, purtiin kasvattajaa poskeen ja nenään- mitäs tuli kynsiä leikkaamaan juuri kun oli niin kivaa. Opeteltiin syömään taas uutta kiinteää ruokaa ja inhottiin sitä!

Kun pentu saa jotain uutta makua suuhunsa (nyt se oli nappuloita liotettuna) se yleensä ravistaa päätään, niin että töhkä lentää kasvattajan poskeen ja katsoo sitten minua ilmein; KUINKA SÄ  KEHTAAT tällaista tarjota, missä ovat jauheliha, keltuainen ja kermaviili ja mammanmaito????Mammakoira ja isoäiti seisovat vieressä ja tekevät kaikkensa, jotta kasvattaja huomaisi miten kiltisti ne tarjoutuvat uhrautumaaan pennun puolesta ja syömään vauvan inhoamat pöperöt.Loputkin lumet katolta ovat tänään tippuneet valtavalla kolinalla ja ryminällä. Sitä meteliä  säestivät nämä minun pennunvalvojani äiti ja tytär. Seisoivat pihaovella ja huusivat herjoja lumille, jotka eivät ymmärrä pudota ääneti tai edes ihan hiljaa ja varovasti, vaikka talossa nukkuu vauva.

Maailma on niin lavea pikku, pikku Bruno

Pikkupennun elämässä tapahtuu muutamassa viikossa enemmän kuin lähes aikuisena yhteensä. Avataan silmät, kuulo alkaa toimia, äänet ja tuoksut täyttävät pikkukoiran maailman; ikenet turpoavat ja naskalihampaat puhkeavat, opetellaan kävelemään, pysymään pystyssä ja hyppelemään, syömään kiinteää ruokaa ja mikä kummallisinta niin monenmakuista syötävää, ihan erimakuista ja tuntuista kuin se lämmin ja tuttu juoma, mitä äitikoiran maitobaarista saa.
 Mammakoira rupeaa luottamaan siihen, ettei pentu karkaa laatikosta mihinkään, vaikka se poistuisikin hetkeksi pois. Pikkukoira tapaa ihmisen, sen jota kasvattajaksi kutsutaan, sen se kyllä on tunnistanut syntymästään saakka. Nykyään se ilmenee mm niin, että kun nostan sen syliini, pikkuriiviö syöksyy kiinni nenääni, heiluttaa häntäänsä ja ilmaisee tuntevansa ihan yhtä hurmaavasti ja sydämeen käyvästi kuin aikuiset karvaiset ystäväni liikuttavat sydäntäni aina tavatessamme. Vaikka olisin poissa vain muutaman minuutin, saan vastaanoton, joka kertoo riemusta, etten hävinnytkään lopullisesti.
Koska Brunopoika on pentueen ainokainen, olin aluksi huolissani kun sillä ei ole pentukavereita leikkikavereina, joiden kanssa harjoitella mm. painimista. Onneksi Fiiumamma on vielä niin lapsellinen (niinhän kaikki schapet koko ikänsä). Fiiu rakastaa painia vauvansa kanssa ja leikkiä sen leluilla. Usein yllätän sen livahtamassa piiloon jokin vauvan lelu suussaan. Erikoisesti Fiiu innostui vanhoista pentuleluistaan, joita kaivoin vauvalaatikosta, varsinkin vinkulelut saavat siihen vauhtia. Ruska isoäiti ei oikein koskaan ole leikkinyt leluilla, sitä on valitettavasti aina enemmän kiinnostanut ruoka ja se kyllä näkyykin. Ruska on selvästi perinyt Siirimummin vanhan ja virttyneen muumimamma-käsilaukun sen TarjaHalos-näköisen, vaikkei ole Siiriä ikinä tavannut. Fiiu on Ruskan vauva ja sellaisena pysyy. Ruska kyllä saa haistella vauvaa ja putsata sen peppua, mutta jos liian tuttavalliseksi rupeaa, änkeää Fiiu mamman oikeudella väliin viimeistelemään työn ja Ruska hyväksyy sen tyytyväisenä tyttärensä vastuullisuudesta.
Seuraava todella suuri askel pikkukoiran elämässä onkin sitten muutto uusien ihmisten luo, tulevaan kotiinsa. Ihan erilaiseen kuin tämä vihtiläisluukku, jonne muutin melkein kuusi vuotta sitten neljän schapen kanssa. Ruska oli silloin juuri täyttämässä vuoden. Ruskan äiti Quibus, isoäiti Seita ja Ruskan ujo puolisisko Riitu. Fiiu syntyessä täällä oli neljän polven Buffingeja.
Nyt täällä vallitsevat kolmessa polvessa isoäiti Ruska ja tyttärensä Fiiu ja lapsenlapsi Bruno.
Brunon elämä mullistuu muutaman viikon päästä kun sen perheeksi tulee "omistajien omien sanojen mukaan äänekäs perhe". Koulunsa aloittava reipas nuorimies ja isosisko, perheen äiti ja isä ja hamsteri.
Otettiin kunnon harjoitukset viikonloppuna. Koska mulla ei ole lapsenlapsia, vain näitä koirien lapsia,
jännitin tapaamista, mutta ihan turhaan; Bruno valloitti heidät ja he Brunon. Brunon pikkuisäntä valloitti minut tykkäämällä mun laskiaispullista. Osasivat tehdä oikeita kysymyksiä ja toivat tulevalle pennulleen lelun, josta muuten näkyy tuossa kuvassa punainen pipo ja hännäntöpö, siitä taisi tulla Brunon unilelu, niin ainakin päättelen sen rennosta nukkumistyylistä uuden kaverinsa kanssa. Sen pikkuhaukku vie mukanaan uuteen kotiinsa ja lähtee täältä toki muutakin synnyinkodilta tuoksuvaa tavaraa. Jatkamme vielä muutamaan kertaan tutustumisharjoituksia. Bruno ja uudet ihmiset tapaavat vielä ainakin pari kertaa ennen muuttoa. Siihen mennessä olemme ehtineet käydä monia tärkeitä kysymyksiä läpi. Usein nimittäin uuden pennun hakijat ovat niin innoissaan pentua hakiessaan, että puhutut asiat jäävät innostuksen alle. Nämä ovat onneksi koiraihmisiä!

Bruno osaa jo leikkiä

Eilen muistelin muutamia mammakoiriani. Tuotteliain oli tämän Bruno Ainokaisen äidin esiäiti Amelie-Sofie (neljännessä polvessa), jonka mukaan Brunon äitikin on nimetty Sofie -Amelieksi. Amelie pylläytti pariinkin kertaan kymmenen pentua, ruokki ne kaikki ilman äidinmaidonvastiketta, vaikka maitohanoja riitti kerralla vain kahdeksalle. Maitoa tuli niin runsaasti, että kun ahneimmat nukahtivat, hanasta riitti juotavaa seuraavallekin.
Kaikki emokoirat ovat pyöräyttäneet isohkoja pentueita, viisi on ollut tähän mennessä pienin pentue ja siksi tämän Fiiumamman yhden pentueen tulo oli yllätys ja aiheutti miettimistä. Kaipaako pentu kavereita, kiintyykö mammakoira liikaa tähän ainokaiseen? Osaanko syöttää äitikoiran niin, ettei se liho ylimääräisestä ruoasta, miten osaan leikittää pentua ilman kavereita ja niin edelleen? Vastauksia saanen viikkojen kuluessa.
Fiiulla on siis pienin pentue, mutta sen nisät olivat varautuneet isoon pentueeseen, ne olivat niin täynnä maitoa, etten muista kellään aikaisemmin. Fiiun oli vaikea kävellä ja rauhaset olivat lähes syntyvän pennun kokoisia. No se huoli, että ne tulehtuvat kun niitä ei tyhjennetä kaikkia säännöllisesti, on onneksi osoittautunut turhaksi. Bruno on syönyt useimmiten takimmaisista ja muut ovat imetyksen puutteesta pienentyneet ja Bruno lihonut, onneksi se nyt on alkanut liikkua ja osaa jo hienosti kävellä. Päivittäiset leikkituokiot tulevat kuluttamaan energiaa enemmän kuin tähän mennessä kun se on vain nukkunut.
Brunosta oikeasti tulee ihan kunnon koira. Voi miten ihanalta kuulostaa kun se leikisti räjähtää jos sitä tönäisee kyljelleen, hurina on pehmeä, mutta nyt pikkumies on jo muutaman kerran ihan oikeasti räjähtänytkin, sanonut kovan sanan. Se tulee reippaasti, tosin huojuen jalkani päälle kun menen sen kanssa laatikkoon. Sen saa nostaa syliin ja se haistelee pikkukuonollaan ja nuolaisee nätisti. Pentuhampaat ovat jo kasvussa, ikenet pullottavat ja pian se on valmiina iskemään naskalihampaansa pahaa aavistamattomaan kaveriin. Ihan oikea koira se on sikälikin, että jo nyt se reagoi ns "koirakutinoihin" eli kun sitä rapsuttaa masun alta, alkaa pieni takajalka vatkata mielihyvästä. Pepun päälle rapsuttaessa ja taputtaessa, sama juttu. Uskomatonta, että kaikki isojen koirien tavat ovat pienten "geeniarkistossa" otettavissa heti käyttöön. Edellisessä blogissa kerroin kuvaamisen vaikeudesta pentu toisessa ja kamera toisessa kädessä.


Nyt on jo huoli poissa. Ihmevauva Bruno kasvaa sellaista vauhtia, että se tänään jo innostui leikkimään nallellaan ja makasi sen päällä niin, että kameraan sain näin suloisen ja tutkivan pikku katseen. "Hieno poika, upea uroksen pää jo nyt, eikä kuonokaan ole liian pitkä", sanoisi tuomari vauvanäyttelyssä. ja saattaisi lisätä, että mukava luonne ja luonnettakin löytyy, pikkuhurinat ovat kohdillaan.
Vielä Pentu nukkuu suurimman osan päivästään ja syö vain äidinmaitoa. Ensi viikolla kun se täyttää kolme viikkoa, alkaa totuttelu kiinteään ruokaan; aluksi raa´alla, pienellä jauhelihapullalla, seuraavana kahdella ja siitä se sitten lähtee kiinteän ruoan syöminen, saas nähdä, miten herra siihen suhtautuu.
Muistellaan vielä muutamaa mammakoiraa, sijoitustyttöni Bente oli viimeiset viikot ennen synnytystä luonani eikä suostunut syömään kuten odottavan äidin pitää. Seisoin lusikka kädessä ja piloillani kysyin, että syöttääkö pitäisi. Bente avasi salamannopeasti suunsa, työnsin sinne lusikallisen ja niin meni koko kupillinen.
Samaa metodia noudatin Fiiun kanssa, se ei -päinvastoin kuin äitinsä, ole ollut koskaan mikään suursyömäri. Lusikkatemppu toimi silläkin.
Odottavalle äidille sallittaneen lelliminen niinkuin sen pikkumiehellekin.
Tänään Bruno jo osasi leikkiäkin nallella, tarttui sitä korvasta ja ravisti. Sieltä ne pikkuhiljaa tulevat koiramaiset tavat ja lentävän hollantilaisen - suuren rakkauteni - ihana luonne.

Brunosta kasvaa koira

Bruno täytti eilen kaksi viikkoa. Nyt se siis on ohittanut sen ns sokean kauden, jonka aikana se on ns refleksieläin ja sen aivojen kuorikerros on ollut tämän ajan vielä ns. unitilassa. Näm kaksi ensimmäistä viikkoa ovat ne kriittisimmät. Kaikki on vielä niin alussa. Vastasyntynyt on täysin emonsa, tai jos emo menehtyy, jonkun muun hoitajansa varassa. Fiiumamma ainakin on täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti, se ei helpolla ole tähän mennessä poistunut pentulaatikosta.
Kaksi viikkoa ja sokea kausi tuli siis täyteen eilen ja ihan kuin oppikirjasta pikkuäityli alkaa viettää aikaansa myös pentulaatikon ulkopuolella ja omissa paikoissaan, käy toki tarkastamassa vähintäänkin viiden minuutin välein, onko laatikossa kaikki hyvin. Voi että sitä on liikuttavaa katsoa kun se pistää päänsä pentulaatikon aukosta, joka on sahattu siihen emon kulkemista varten. Siinä se seisoo imuroi katseellaan koko laatikon  idästä länteen ja kuulo herkkänä kuuntelee, on salamannopeana valmiina siirtymään apuun, jos pienikin inahdus kuuluu laatikosta. Minun vauvani, josta muutamassa hetkessä on tullut oman äitinsä veroinen muumimamma tai ehkä paremminkin pikkumymmeli, minun hauskasta, hassuttelevasta klovnitytöstäni on tullut vastuunsa kantava emokoira. 
Tämä lentävä hollantilainen rotuni on vuosien (pari vuosikymmentä) kuluessa osoittautunut mainioksi mammakoiraksi. Ensimmäinen narttuni Siiri oli ihan oikea äitihahmo, ulkomuodotaankin kuin muumimamma. Väitän edelleen, että sillä oli Tarja Halos-tyyppinen käsilaukku täynnä kaikkea äitikoiralle tarpeellista; kuten neulaa ja lankaa, nauloja ja vasara, lättypannu ja omenahilloa sekä tulitikut sekä mustekaloja, niitä tavaran kiinnitykseen tarvittavia ja varalla sähkölamppu ja proppuja ja tietysti kynttilöitä. Minun Ruskani, tämän pentulaatikon ainokaisen isoäiti on ihan selvästi perinyt sen käsilaukun Siiriltä kaikkine tarpeineen ja lisännyt sinne vielä mm ruskean puuterin varmuuden vuoksi ja rusettinauhan tyttärelleen, Fiiu kun on ainoa, jolla karvan kasvu yltää ponnariin, siihen katu-uskottavuuden romahduttajaan. Kaksi Ruskan lapsista syntyi täysin ruskeina ja tämän viimeisen pesueen Hugo-poika trikolorina, jossa ruskea ja kellertävä on voittopuolisena jasiksi se ruskea puuteri.Tästä kuvasta saa hyvän käsityksen siitä, miten pieniä ja hoidon tarpeessa nämä vastasyntyneet ovat. Tässä Ruskan S-pentue.
Jokaikinen on ollut loistava, mutta omanlaisensa emokoira. Seita; Ruskan isoäiti lähti mielellään uraputkeen ja antoi lapsilleen aika vapaan kasvatuksen. Seita kyllä myös varasti mm siskon Miinakoiran lapset omien siipiensä suojaan heti jos tlaisuus tuli. Miina oli ylivoimaisesti epäluuloisin äitikoira vieraita kohtaan, kävi mm puraisemassa yllättäen ja lujaa peppuun putkimiestä, joka kiltisti asensi astianpesukonettani, eikä millään tavoin edes yrittänyt lähestyä tai edes katsoa pentulaatikkoon päin. Miina hämmästytti meidät kaikki leikkimällä tuntikausia pentujensa kanssa ulkona vielä kun ne olivat melkein luovutusiässä. Osa muista mammoista mieluiten pakeni pikku sapelihampaita piiloon sängyn alle tai korkealle sohvalle, mihin pennut eivät pystyneet vielä hyppäämään.
Lentävä hollantilainen tässä hyppää uraputkeen. Seita oli mahdoton hyppääjä ja minun perääni samoin kuin lapsenlapsensa Ruska (tämän viimeisimmän superpennun isoäiti).
Kuva on otettu rotuamme kuvaavaan kirjaan ja Seita siinä hyppää malliksi kevyestä lentäjästä.
Kerroin, että mammaFiiu oppikirjamaisesti alkoi heti kahden viikon jälkeen luottamaan pentuaan yksinkin nukkumaan. Bruno puolestaan noudatti oppikirjan kertomaa näkemällä nukkuessaan unia ja ääntelemällä unissaan, siis aktivoitumalla. Kävin pariin kertaankin tänään laatikossa leikkimässä sen kanssa ja nyt se jo osaa nauttia hyvänäpidosta ja jos siirsin sitä kyljelleen se taas yritti hurista pelottavasti, Yritti jopa rähistä ääneen ja arvatkaa miltä tuntui saada tältä pikkumieheltä ensimmäinen suukko sen antamana. Oppikirjat nimittäin sanovat, että silmien aukeamisen jälkeen menee vielä jonkin aikaa ennenkuin pentu pystyy hahmottamaan näkemäänsä, tänään se taisi hahmottaa minut ja suukotti. Nyt se nukkuu äitinsä helmoissa vielä öisin, oppikirjamaisesti se nukkuu noin 70 prosenttia vuorokaudestaan. Huomenna uusi yritys kuvaamisessa. Pian se saattaa onnistua kävelemään suoraan kohti kameraa, sen kävely paranee päivä päivältä.