Kaksi viikkoa ja sokea kausi tuli siis täyteen eilen ja ihan kuin oppikirjasta pikkuäityli alkaa viettää aikaansa myös pentulaatikon ulkopuolella ja omissa paikoissaan, käy toki tarkastamassa vähintäänkin viiden minuutin välein, onko laatikossa kaikki hyvin. Voi että sitä on liikuttavaa katsoa kun se pistää päänsä pentulaatikon aukosta, joka on sahattu siihen emon kulkemista varten. Siinä se seisoo imuroi katseellaan koko laatikon idästä länteen ja kuulo herkkänä kuuntelee, on salamannopeana valmiina siirtymään apuun, jos pienikin inahdus kuuluu laatikosta. Minun vauvani, josta muutamassa hetkessä on tullut oman äitinsä veroinen muumimamma tai ehkä paremminkin pikkumymmeli, minun hauskasta, hassuttelevasta klovnitytöstäni on tullut vastuunsa kantava emokoira. Tämä lentävä hollantilainen rotuni on vuosien (pari vuosikymmentä) kuluessa osoittautunut mainioksi mammakoiraksi. Ensimmäinen narttuni Siiri oli ihan oikea äitihahmo, ulkomuodotaankin kuin muumimamma. Väitän edelleen, että sillä oli Tarja Halos-tyyppinen käsilaukku täynnä kaikkea äitikoiralle tarpeellista; kuten neulaa ja lankaa, nauloja ja vasara, lättypannu ja omenahilloa sekä tulitikut sekä mustekaloja, niitä tavaran kiinnitykseen tarvittavia ja varalla sähkölamppu ja proppuja ja tietysti kynttilöitä. Minun Ruskani, tämän pentulaatikon ainokaisen isoäiti on ihan selvästi perinyt sen käsilaukun Siiriltä kaikkine tarpeineen ja lisännyt sinne vielä mm ruskean puuterin varmuuden vuoksi ja rusettinauhan tyttärelleen, Fiiu kun on ainoa, jolla karvan kasvu yltää ponnariin, siihen katu-uskottavuuden romahduttajaan. Kaksi Ruskan lapsista syntyi täysin ruskeina ja tämän viimeisen pesueen Hugo-poika trikolorina, jossa ruskea ja kellertävä on voittopuolisena jasiksi se ruskea puuteri.Tästä kuvasta saa hyvän käsityksen siitä, miten pieniä ja hoidon tarpeessa nämä vastasyntyneet ovat. Tässä Ruskan S-pentue.
Jokaikinen on ollut loistava, mutta omanlaisensa emokoira. Seita; Ruskan isoäiti lähti mielellään uraputkeen ja antoi lapsilleen aika vapaan kasvatuksen. Seita kyllä myös varasti mm siskon Miinakoiran lapset omien siipiensä suojaan heti jos tlaisuus tuli. Miina oli ylivoimaisesti epäluuloisin äitikoira vieraita kohtaan, kävi mm puraisemassa yllättäen ja lujaa peppuun putkimiestä, joka kiltisti asensi astianpesukonettani, eikä millään tavoin edes yrittänyt lähestyä tai edes katsoa pentulaatikkoon päin. Miina hämmästytti meidät kaikki leikkimällä tuntikausia pentujensa kanssa ulkona vielä kun ne olivat melkein luovutusiässä. Osa muista mammoista mieluiten pakeni pikku sapelihampaita piiloon sängyn alle tai korkealle sohvalle, mihin pennut eivät pystyneet vielä hyppäämään.
Lentävä hollantilainen tässä hyppää uraputkeen. Seita oli mahdoton hyppääjä ja minun perääni samoin kuin lapsenlapsensa Ruska (tämän viimeisimmän superpennun isoäiti).Kuva on otettu rotuamme kuvaavaan kirjaan ja Seita siinä hyppää malliksi kevyestä lentäjästä.
Kerroin, että mammaFiiu oppikirjamaisesti alkoi heti kahden viikon jälkeen luottamaan pentuaan yksinkin nukkumaan. Bruno puolestaan noudatti oppikirjan kertomaa näkemällä nukkuessaan unia ja ääntelemällä unissaan, siis aktivoitumalla. Kävin pariin kertaankin tänään laatikossa leikkimässä sen kanssa ja nyt se jo osaa nauttia hyvänäpidosta ja jos siirsin sitä kyljelleen se taas yritti hurista pelottavasti, Yritti jopa rähistä ääneen ja arvatkaa miltä tuntui saada tältä pikkumieheltä ensimmäinen suukko sen antamana. Oppikirjat nimittäin sanovat, että silmien aukeamisen jälkeen menee vielä jonkin aikaa ennenkuin pentu pystyy hahmottamaan näkemäänsä, tänään se taisi hahmottaa minut ja suukotti. Nyt se nukkuu äitinsä helmoissa vielä öisin, oppikirjamaisesti se nukkuu noin 70 prosenttia vuorokaudestaan. Huomenna uusi yritys kuvaamisessa. Pian se saattaa onnistua kävelemään suoraan kohti kameraa, sen kävely paranee päivä päivältä.
