Fiiu on omaksunut suojelevan asenteen jopa niin, että kävelylle mentäessä se kuuluvasti varoittaa vastaantulijoita menemästä meille päinkään. Päästää konekiväärimäisen sarjan aina suoraan kohti sitä ihmistä, jota on syytä varoittaa ja katsoo tiukasti silmiin.
Valitettavasti tällä katseella ei juurikaan ketään peloitella. Pari aamua sitten meinasi mennä haukut täydestä. Naapurin mies oli lumitöissä ja kilttinä miehenä teki niitä myös meidän auton ympärillä. Sekös oli mammakoiralle liikaa, mies meidän auton kimpussa ja katseli meidän makkarin ikkunaan. Fiiu latasi uljaimman varoitushaukunsa ja antoi palaa.
"Melkein onnistuit pelottamaan, mutta tuo poninhäntä syö kyllä pahasti sun katu-uskottavuuttasi, mietipä sitä!" nauroi mukava naapuri ja siirsi lumikasan autoni edestä. Tultiin lenkiltä ja annoin mammakoiralle lohdutukseksi herkkupalan ja kiristimme ponnaria, sillä pitäähän mamin nähdä lapsensa senkin uhalla, että otsatukka silmillä piilottaisi lempeät ruskeat silmät ja tekisi Fiiusta pelottavamman. Puhumattakaan siitä, ettei poninhäntä ja kiinnisidottu tupsu päälaella ole rotutyypillinen ominaisuus.
Myös pikkumiehen katu-uskottavuus horjuu. Bruno on tämän kaksiviikkoisen elämänsä aikana ollut varsin hiljainenja tyytyväinen poika ja miksei olisi, se on mammansa ainokainen lellipoika ja se on kenenkään tuuppimatta voinut valita minkä tahansa maitobaarin "hanan" ruokaillakseen ja mami samaaan aikaan putsaa sitä niin, että kasvattajaparka pelkää sen ihon kuluvan rikki. Bruno on siis ollut tytyväinen ja hiljainen ja nukkunut kiltisti joka syötön välin äitikoiran hameen helmoissa.
Tässä muutamana päivänä olen nostanut Upponalleni (se on sen virallinen kennelnimi) vaakaan tarkkaillakseni sen painoa. Silloinpa Bruno onkin ärähtänyt, niin tai siis yrittänyt ärähtää, ihan murista. Valitettavasti senkään katu-uskottavuus ei ole parempaa kuin mammansa. Reippaasta yrityksestä huolimatta aikaansaatu pelottava murina, jonka tarkoituksena oli pelottaa punnitsija, kuulostaa enemmänkin sievältä pikku hurinalta. Ihana pikku moottori lähti käyntiin heti kun vähänkin yritin tönäistä mustiaista. Saisipa sen hurinan nauhalle. Samat ongelmat ovat Brunon kuvauksessa. Laatikon pohjalla poika näyttää kiiltävältä pikku hylkeeltä siellä alhaalla pentulaatikon pohjalla ryömiessään ja nythän se jo käveleekin,siis yrittää hyvinkin.
Bruno aukaisi silmänsä kymmenen päivän iässä, siis hieman aikaisemmin kuin keskiverto pennut. Asun yksin, minun pitää nostaa pentu käteeni, siis toiseen käteeni ja ottaa kamera toiseen ja sitten saada pentu katsomaan kameraan ja sillä toisella kädellä onnistua saamaan pentu kuvaan, pitää kamera paikallaan ja laukaista ja välikäsillä yrittää pitää huolehtiva emo irti pennustaan ja pentu katsomaan kameraan ja kameran pysymään tässä taistelussa kädessä. Panen tähän todistuksena muutaman kuvan, joista hyvällä tahdolla näkee, että pennulla on silmät auki ja että se katsoo pois kamerasta, muttei ole pudonnut kädestäni, eikä kamerakaan, vaikkei tulos hääppönen olekaan. Taistelu oli kuitenkin melkoinen ja nämä kuvat jäävät ainoiksi siihen saakka kunnes Bruno pysyy vapaasti tyynyn päällä sängylläni ja pystyn kovettamaan sydämeni sulkemalla huolestuneen mammakoiran ja hänen äitinsä mummukoiran siksi aikaa oven taakse.Ruskamamma, Fiiun äiti on kyllä nähnyt ja saanut haistella pentua, mutta vielä odotellaan viikon verran, ennenkuin päästän sen laatikkoon. Fiiu saa sitä ennen rauhassa hoitaa pentuaan ja luottaa päivä päivältä enemmän siihen, että muutkin saavat ihailla varastamatta hänen pentuaan. Ensin hiukan pelkäsin, että Ruska omii Fiiun pennun vähän samaan tapaan kuin äidit yleensä epäilevät tyttäriensä kykyjä. Mutta kummasti Ruska on tajunnut, ettei pentu ole hänen samaan tapaan kuin Fiiu kesällä tajusi, että pennut ovat Ruskan.
