torstai 28. helmikuuta 2019

Viikot vierivät ja lapsi kasvaa





Tänään Bruno "uppikseni" täyttää viisi viikkoa ja on rehellisesti sanoen työllistävä tapaus. Koska sillä ei ole pentukavereita se käyttää suvereenisti purualustanaan ja painikaverinaan äitiään.  Koska mummiRuska ei painiin ja pureskeluun suostu vaan pakenee murahtaen piiloonsa ja äitiraasukin kaipaa päiväuniaan, pikkuriiviö hyökkää minun kimppuuni ja sitä vartenhan kasvattaja sitoumuksensa on tehnyt, että vastaa pennun hyvinvoinnista ja ymmärtää antaa äitikoirankin välillä levätä ja mummikoiran toipua kesän hurjasta synnytyksestä ja sen aiheuttamista komplikaatioista. Niinpä minä sitten kannan vastuuni ja otan urheasti vastaan ensimmäiset terävien hampaiden yllättäen iskevät puraisut.
Ulkona sataa räntää ja piha lumisateiden, aurausten ja katolta pudonneiden lumien vuoksi on kuin alppimaisema. Pihan käytävä on kuin luistinrata ja huolella siihen levittämäni hiekoitus on jäänyt jään allle, joten pikkumiehen kanssa ei oikein vielä voi harrastaa väsytysulkoilua, joten kasvattajan on uhrauduttava ja onhan se palkitsevaa kun joka päivä tulee uusia ilon aiheita. Uudessa kodissa oppiminen jatkuu ja alkaa osin uudestaan.
Parin viikon päästä Bruno lähtee ja olen varma, että äitiFiiu taatusti sitä kaipaa, Fiiu on itsekin vielä niin lapsellinen, että innoissaan varastaa Brunon leluja ja tuo niitä omaan talteensa sohvapöydän alle.
 Eilen Bruno lähti rohkeasti uteliaana avoimesta ovesta itse ulos haistelemaan Föntuulia. Ihana nähdä, että se ei uusia ja outoja tilanteita ja paikkoja pelkää. Nostin pojan myös metrin korkuisen  lumikasan päälle, äitiFiiu tietysti huolissaan mukana katsomassa, ettei maailma kolhi. Utelias tuntuu poika olevan ja nythän sen elämässä tapahtuu niin hirveän paljon uutta joka päivä.
Lumikuvan alaosassa näkyy pihakäytävän hiekoitusta, todistettavasti poika oli tosi korkealla, mammakoirallehan sinne hyppääminen ei tuota vaikeuksia.
Bruno osaa jo syödä kuiviakin nappuloita, tuppaa mammakoiran ruokakupille ja osaa juoda vesikupista. Täällä kotona se pääsee kulkemaan joka huoneessa.
Poika osaa tulla luokse kun taputan käsiäni jalkoihini ja kutsun Brunoa nimeltä, se olisikin hieno taito, mikäli se tästä eteenpäin pysyy mielessä.
Sanomalehti on yöaikaan käytössä pentulaatikossa ja kun laitoin toisen sanomalehde pihaoven eteen, olen ainakin pariin kertaan nähnyt Brunon herättyään kävelevän suoraa paperille ja kyykistyvän sille ns hellyttävälle tyttöpissalle.
           


Kaveri itse päätti eilen, että on aika mennä nukkumaan. kiipesi pentulaatikon mammakoiraa varten sahatun aukon yli, kiipesi petilleen ja otti uninallen pään alle ja nukahti.  Yöunet eivät vielä ole ihan koko yön kestäviä mutta sekin opitaan.                                                                                                Tällä hetkellä Bruno nukkuu kerrallaan                      4 tuntia, saa vähän maitobaarista yöjuomaa ja jatkaa uniaan, mutta kukonlaulun aikaan se kyllä kuuluvasti vaatii päästä laatikosta pois, valot päälle ja lelut leväälleen.
Vaikka minua on huolestuttanut kovasti se, että Bruno on ainoa pentu, on siinä monta hyvääkin puolta myös uuden tulevan kodin kannalta. Koska mamma-ja mummikoiran ulkoiluajat eivät aina mene yksiin Brunon leikkituntien kanssa, on Bruno joutunut olemaan joka päivä yksin kotona muutamaankin kertaan, se on siihen niin tottunut, ehkä juuri siksi, että sillä ei niitä painikavereita ole ollut. Aina se tulee iloisena vastaan kun kutsumme sitä ja onpa se muutaman kerran päättänyt ottaa odottaessa päiväunetkin.
Maanantaina otetaan mydog DNA testi ja laitetaan mikrosiru ja tehdään lääkärintarkastus ja sitten alkaakin lähtölaskenta ja kasvattajan ja mammakoiran haikeat lähtöitkut.