perjantai 8. helmikuuta 2019

Bruno osaa jo leikkiä

Eilen muistelin muutamia mammakoiriani. Tuotteliain oli tämän Bruno Ainokaisen äidin esiäiti Amelie-Sofie (neljännessä polvessa), jonka mukaan Brunon äitikin on nimetty Sofie -Amelieksi. Amelie pylläytti pariinkin kertaan kymmenen pentua, ruokki ne kaikki ilman äidinmaidonvastiketta, vaikka maitohanoja riitti kerralla vain kahdeksalle. Maitoa tuli niin runsaasti, että kun ahneimmat nukahtivat, hanasta riitti juotavaa seuraavallekin.
Kaikki emokoirat ovat pyöräyttäneet isohkoja pentueita, viisi on ollut tähän mennessä pienin pentue ja siksi tämän Fiiumamman yhden pentueen tulo oli yllätys ja aiheutti miettimistä. Kaipaako pentu kavereita, kiintyykö mammakoira liikaa tähän ainokaiseen? Osaanko syöttää äitikoiran niin, ettei se liho ylimääräisestä ruoasta, miten osaan leikittää pentua ilman kavereita ja niin edelleen? Vastauksia saanen viikkojen kuluessa.
Fiiulla on siis pienin pentue, mutta sen nisät olivat varautuneet isoon pentueeseen, ne olivat niin täynnä maitoa, etten muista kellään aikaisemmin. Fiiun oli vaikea kävellä ja rauhaset olivat lähes syntyvän pennun kokoisia. No se huoli, että ne tulehtuvat kun niitä ei tyhjennetä kaikkia säännöllisesti, on onneksi osoittautunut turhaksi. Bruno on syönyt useimmiten takimmaisista ja muut ovat imetyksen puutteesta pienentyneet ja Bruno lihonut, onneksi se nyt on alkanut liikkua ja osaa jo hienosti kävellä. Päivittäiset leikkituokiot tulevat kuluttamaan energiaa enemmän kuin tähän mennessä kun se on vain nukkunut.
Brunosta oikeasti tulee ihan kunnon koira. Voi miten ihanalta kuulostaa kun se leikisti räjähtää jos sitä tönäisee kyljelleen, hurina on pehmeä, mutta nyt pikkumies on jo muutaman kerran ihan oikeasti räjähtänytkin, sanonut kovan sanan. Se tulee reippaasti, tosin huojuen jalkani päälle kun menen sen kanssa laatikkoon. Sen saa nostaa syliin ja se haistelee pikkukuonollaan ja nuolaisee nätisti. Pentuhampaat ovat jo kasvussa, ikenet pullottavat ja pian se on valmiina iskemään naskalihampaansa pahaa aavistamattomaan kaveriin. Ihan oikea koira se on sikälikin, että jo nyt se reagoi ns "koirakutinoihin" eli kun sitä rapsuttaa masun alta, alkaa pieni takajalka vatkata mielihyvästä. Pepun päälle rapsuttaessa ja taputtaessa, sama juttu. Uskomatonta, että kaikki isojen koirien tavat ovat pienten "geeniarkistossa" otettavissa heti käyttöön. Edellisessä blogissa kerroin kuvaamisen vaikeudesta pentu toisessa ja kamera toisessa kädessä.


Nyt on jo huoli poissa. Ihmevauva Bruno kasvaa sellaista vauhtia, että se tänään jo innostui leikkimään nallellaan ja makasi sen päällä niin, että kameraan sain näin suloisen ja tutkivan pikku katseen. "Hieno poika, upea uroksen pää jo nyt, eikä kuonokaan ole liian pitkä", sanoisi tuomari vauvanäyttelyssä. ja saattaisi lisätä, että mukava luonne ja luonnettakin löytyy, pikkuhurinat ovat kohdillaan.
Vielä Pentu nukkuu suurimman osan päivästään ja syö vain äidinmaitoa. Ensi viikolla kun se täyttää kolme viikkoa, alkaa totuttelu kiinteään ruokaan; aluksi raa´alla, pienellä jauhelihapullalla, seuraavana kahdella ja siitä se sitten lähtee kiinteän ruoan syöminen, saas nähdä, miten herra siihen suhtautuu.
Muistellaan vielä muutamaa mammakoiraa, sijoitustyttöni Bente oli viimeiset viikot ennen synnytystä luonani eikä suostunut syömään kuten odottavan äidin pitää. Seisoin lusikka kädessä ja piloillani kysyin, että syöttääkö pitäisi. Bente avasi salamannopeasti suunsa, työnsin sinne lusikallisen ja niin meni koko kupillinen.
Samaa metodia noudatin Fiiun kanssa, se ei -päinvastoin kuin äitinsä, ole ollut koskaan mikään suursyömäri. Lusikkatemppu toimi silläkin.
Odottavalle äidille sallittaneen lelliminen niinkuin sen pikkumiehellekin.
Tänään Bruno jo osasi leikkiäkin nallella, tarttui sitä korvasta ja ravisti. Sieltä ne pikkuhiljaa tulevat koiramaiset tavat ja lentävän hollantilaisen - suuren rakkauteni - ihana luonne.