lauantai 2. helmikuuta 2019

Brunon ensiaskeleet


 Tänään tätä kirjoittaessa Uppis-Bruno täyttää  10 päivää, on lyönyt kaikki aikaisemmat pentujeni painoennätykset, avannut silmänsä, alkanut nukkua itsenäisesti piiloutumatta maminsa karvoihin ja mikä huikeinita, pääsin näkemään ja kuvaamaankin superpennun haparoivat ensiaskeleet mamin luokse. Siinä olikin sirkustemppua kerraseen; piti kuvata samaan aikaan hoippuvaa ja haparoivaa pentua ja pidätellä äitikoiraa syöksymästä vauvansa avuksi. Imuri jäi sammuttamatta, hurisee taka-alalla, mutta eipä haittaa. (voi katsoa kennel Buffing fb-sivulla) Siinä se on taltioituna pennun ensiaskeleet äidin luo. Ihanaa: en aiemmin ole onnistunut tallentamaan sitä tai sitten niitä on ollut niin monta yht´aikaa pyrkimässä maitobaariin, ettei se olisi mitenkään onnistunutkaan, ainakaan näin selkeästi. Vaikka yksinäistä pentua välillä murehdinkin, löytyy plussiakin.

 Viereisessä kuvassa näkyy selvästi toinen hyvä puoli; pennun itsenäistyminen. Kun se on saanut häiritsemättä olla emonsa helmoissa kenenkään tuuppimatta ja niillä on olllut aikaa ja rauha luoda keskeinen side toisiinsa, uskaltaa pentu nukkua rauhassa ja luottavaisena yksinäänkin. Olen pari kertaa nähnyt sen rellottamassa rentoutuneena selällään masu paljaana, mutta myöhästynyt aina kameran kanssa. Mulla on uusi puhelin ja siinä oleva pikakäynnistin kuulemma nopeuttaa kuvaamista. Hitot sanon minä; pikakäynnistyksessä näen aina kuvan vanhasta ryppyisestä muijasta tukka pystyssä, enkä, ainakaan vielä ole onnistunut kääntämään kuvaa pois tuosta pelottavasta julkaisukelvottomasta selfiestä.
Fiiu on myös saanut uskoa ja luottamusta kun on saanut ihan itse hoitaa pentuaan. Se jopa on uskaltanut nauttia lumesta kiipeämällä karvat heiluen riehumaan lumivuoren huipulle samaan tapaan kuin esiäitinsä Amelie-Sofie ja Seita tekivät. Silloin ei kuitenkaan tainnut olla ihan näin paljon lunta kasattuna yhteen paikkaan.
Fiiu iloisuuteen ja vapautumiseen vaikuttaa myös se, että sen äiti Ruska tuli "maanpaosta" kotiin. Ruska oli siskon luona ne synnytyksen kriittiset odotuspäivät ja ensimmäisen viikon. Hyvä, että oli, päästiin huoleti avunhakuun kun Bruno raivasi ylisuurena vauvana tietään tuntitolkulla. Silloin oli vaarana,että jos ensimmäinen ei pääse syntymään, se samalla estää ja vaarantaa muiden syntymän. Brunohan se sitten varmistui ainoaksi rönygenissä, vaikka ultra oli näyttänyt monta pentua. Miksi muut ovat abortoituneet, ei tiedetä, mutta onneksi sekin selvisi siellä klinikalla, muuten olisin kotona panikoitunut, kun muita ei kuuluisi.
             Kun Ruska sitten tuli kotiin runsaan viikon kuluttua pennun syntymästä, pelkäsin hieman, että se ei luota tyttärensä vauvanhoitoon vaan tyypillisenä muumimammana ottaa pennun hoitoonsa, sitä taisi jännittää Fiukin. Mutta toisin kävi. Jostain syystä tai varmaankin vaistonvaraisesti Ruska tajusi pennun olevan Fiiun hoidettavan ja haisteli aidan takaa Brunoa, mutta ei yrittänyt omia sitä. Kunhan muutama viikko on kulunut ja Bruno jo alkaa syödä myös kiinteätä ruokaa, eikä pelkkää äidin maitoa, saa Ruskain mennä jakamaan hoitotyöt ja leikityksen tyttärensä kanssa.
Kun Fiiu kesällä tuli parin viikon maanpakolaisuutensa jälkeen kotiin, se lähestyi taloa varoen, kiersi parkkipaikan kautta mutkitellen ja selvästi pelkäsi Ruskamamman moittivan sitä näin pitkästä poissaolosta. Fiiu myöskin silloin heti tajusi, että pennut olivat Ruskan, eivät hänen. Niin siis kävi nyt Ruskan kanssa ja niin laskeutui pentulaatikkoon hoitorauha. Ruska pääsi kotiin ja otti taas oman paikkansa yöllä sänkyni alla ja päivällä sohvalla vieressäni. Fiiu saa ihan rauhassa hoidella pikkuBrunoaan.
Tänään10 päivän ikäinen pikkumies on avannut silmänsä, katsonut äitiään ja varmaan jo nähnytkin ainakin äidin mustan hahmon, vaikka juuri avauduttuaan ei näkö liene vielä kovin tarkka. Kun Fiiu tuli laatikkoon Bruno tajusi sen heti, vaikkei ehkä vielä selvästi nähnytkään, mutta haistoi ja taatusti myös vaistosi äidin lämmön ja läsnäolon. Se nousi huojuen jaloilleen, päästi muutaman hiljaisen kutsuäänen huojuessaan kohti äitiään. Yleensä se on aika hiljainen ja tyytyväien poika, paitsi jos tarjoan sille väärää maitohanaa, mutta nyt se selvästi viestitti äidilleen, että tulossa ollaan.
Olin myös jännittänyt herra Pontevan nousemista jaloilleeen, se kun on äidin lellipoikana melko paksukainen, mutta niin se vain nousi hoippuen ja lähti liikkeelle. Onnellinen kasvattaja, joka näkee ennätysaikaisen kasvattinsa ensiaskeleet, saa vielä kameran toimimaan ja näkee hellyttävän ihmeen kyyneliään niellen.