Talo tuntuu tyhjältä

Bruno lähti tänään uuteen omaan kotiinsa ja kasvattaja on itkenyt silmänsä punaiseksi. Onhan se selvä, että näihin aina kiintyy ja Brunon, tämän Upponalle Ainokaiseni kohdalla kiintymys noin kymmenkertaistui. Yleensä minun pentueeni ovat olleet huomattavan isoja, vain muutama viiden pentue, mutta isoimmat kymmenpäisiä. Koska Bruno oli yksi ja ainoa kohdistui, siis kiintymys häneen kaikkien niiden puuttuvien puolesta., myös Fiiu-äidin rakkaus. Tämä yksi ja ainokainen sai siis kaikille muillekin ennakkoon varatun rakkauden vain itselleen, eikä se siitä ryöppyävästä rakastamisesta piloille mennyt -Päinvastoin.
  Brunosta tuli itsenäinen ja reipas melkein taistelijaluonne - se kyllä selviää elämässään. Se myös oppi yksin olemaan kun ulkoilutin sen äitiä ja mummia. Usein se tuli iloisena vastaan kun tultiin, usein myös jatkoi paluustamme huolimatta uniaan.
Päivisin se osasi mennä nukkumaan kun sitä väsytti ja osasi mennä rauhalliseen paikkaan- melkein piiloon. Huolestunut kasvattaja etsi sitä nähden mielessään sen jossain pahassa paikassa sähköiskun saaneena sähköjohto suussaan tai jumissa jossain pahassa paikassa. Tyttäreni joskus osuvasti onkin sanonut, että "aina sä äiti oot "tappamassa" niitä pentujas- relaa, se pärjää. Ja niin pärjäsikin.
Ulos asioiden tekeminen onnistui melkein ensimmäisellä kerralla. Ovi pihalle auki ja Bruno pisulle. Kakat se myös oppi alta aikayksikön, Viime päivinä osasi jo raapia ovea ja pyytää siten kakalle. Bruno rakasti lunta ja osasi hienosti kiivetä lumivuorille, jonka katolta pudonneet lumet muodostivat.
 
 
Uudessa kodissaan se joutuu opettelemaan kerrostalon kummallisuudet, mutta uusi perhe on innostunut ja palkinnut kasvattajaa käymällä kerran viikossa Brunoa tapaamassa niin, että se jo tunnistaa heidät ja viimeksi jopa itki heidän peräänsä.
Brunon pikkuisäntä ja emäntä osaavat kyllä käsitellä koiraa ja  kohdella sitä kunnioittavasti (kasvattaja on tarkistanut). Brunon nuori isäntä on myös osannut kietoa Brunon kasvattajan pikkusormensa ympärille arvostamalla leipomiani korvapuusteja ja taisinpa tehdä Brunon lähtöpäiväksi suklaakakunkin lähtiäisiksi, jotta uudelleen tapaisimme. Bruno sai ihanan kodin ja uskon, että näemme sen ja perheensä vielä monta kertaa, vaikka näyttelyissäkin - kenties jos kaikki menee hyvin.

 

T-pennut tarkastelussa

Sain iloista viestiä Hollannista. Hollannin schapendoes yhdistyksellä, sillä vanhemmalla ja alkuperäisellä (nyt niitä on kaksi), on aina ollut tapana käydä katsastamassa ja arvioimassa uudet syntyneet pentueet. Myös kasvattini Diva käytiin tutkimassa ja testaamassa sen jälkeen kun se oli rekisteröity myös Hollannin Kennelklubiin.
Diva ei päässyt ennen virallisia rokotuksia ja varoaikoja lähtemään uuteen kotiinsa. Diva lähti vasta marraskuun alussa 15 viikkoisena saatuaan täällä kaikki EUn määräämät rokotukset ja asiakirjat. Niitä asiakirjoja ja rokotustodistuksia ei sitten kyllä kysytty kummassakaan päässä, ei täällä Helsingin lentoterminaalissa, eikä liioin Amsterdamin Shiphoolissa. Jos niitä papereita ei tullin tarkastuksessa olisi löytynyt, Diva ei olisi päässyt maahan, eikä palaamaan myöskään takaisin Suomeen, vaan sitä olisi uhannut lopetus, kammottava vaihtoehto, joten hyvä oli ne hankkia.
Diva sosiaalistaminen jäi siis minun kontolleni, koska ns sosiaalisen luukun katsotaan sulkeutuvan neljän kuukauden iässä, sitä ennen mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mitä koirasta tulee ovat paremmat.
Olihan ihanaa seurata kasvattinsa kehittymistä pidempään päivittäin ja vaikuttaa sen kasvuun ja henkiseen kehitykseen. Käytiin Divan kanssa kaupungilla, eläinlääkärissä, kaksi kertaa viikossa eri pentuleikkikouluissa ja ajettiin autolla montakin tuntia ja yövyttiin muutamassa uudessa paikassakin, minun siskoni ja Divan siskon luona. Ja se oli kyllä oli ihanaa ja kannatti, mutta valitettavasti lisäsi myös eron ikävää enemmän kuin luovutusikäisten kanssa.

Diva Hollannin kotinsa pihassa 7 kk

Diva sai rotuyhdistyksen kehut reippaasta luonteesta ja sain siinä sivussa minäkin kiitokset hyvästä työstä, tuntuipa kyllä makealta saada itsekin kiitosta ihan rodun asiantuntijoilta sen alkuperämaassa. Tiesin kyllä itsekin onnistuneeni jotenkin viimeistään siinä vaiheessa kun menin Divan kanssa Helsinki Vantaan lentoasemalle Rollecaterdeel kennelin omistajia Henk ja Ria Smitiä vastaan. He tulivat lentäen  hakemaan Divan itselleen. Emme olleet vastaavanlaisessa paikassa ennen käyneet ja siksi jännitin Divaa, se oli yksin mukanani eikä mamma Ruska ollut turvanaan. Mutta eipä tyttö oudosta paikasta hätkähtänyt, oli kuin olisi käynyt siellä aina. Tervehti iloisena kaikki ihmiset ja varsinkin siellä vastaanottajien joukossa olleet koirat. Se oli kyllä huojentava huomata kun tiesi, että tyttö joutuisi lentämään  koneella monta tuntia Amsterdamiin ja siitä vielä junalla runsaan tunnin ja sitten vielä autolla uuteen kotiin, uudessa maassa täysin vieraan ja erilaiselta kuulostavan kielen puhujien kanssa.

ÄitiRuska, saman ikäisenä ja näköisenä kuin Diva 7 kk

Onneksi vanhat, ihanat schapendoes ystäväni ja rodun kasvattajat Cami ja Raija ymmärsivät huoleni Divan sopeutumisesta 15 viikkoisena täysin uusiin ihmisiin, maahan ja kieleen. He tarjosivat Henkin ja Rian käyttöön pariksi viikoksi ennen Divan matkaa pihatalonsa ja niin saivat kaikki mahdollisuuden elää pari viikkoa yhdessä ja opetella puhumaan yhteistä kieltä. Ja minä sain tavata rakkaat hollantilaiseni ystäväni, joiden linjoja Dia on ja juhlia heidän kanssaan 20 vuoden ystävyyttä ja aikaa jättää jäähyväiset ja nähdä, miten he rakastuivat Divaan ja tyttö heihin.                      Lisää iloisia uutisia tuli Divan sisaren Vyyhtin perheeltä.  Kati-kasvattaja asuu maalla ja oli lähtenyt pennun kanssa tutustumaan kaupunkiin täysin valmistautuneena siihen, että maalaistyttö saa hepulit, mutta mitä vielä. Vyyhti ei säikkynyt mitään ja paineli katuja kuin olisi ikänsä siellä ulkoillut.
Tästäpä pääsenkin meidän toimittajien niin rakastaman aasinsillan kautta Divan ja koko T-pentueeni esivanhempiin Hollannista ostamani kantanarttuni Seitan poikaan O-pentueen Ouzo Neroon, josta Ruotsissa tuli Pekka, koska kuulemma kaikkien suomalaisten miesten nimi on Pekka. Tämä Ruotsin Pekka on näiden Tvauvojeni isän Ixuksen Mia-äidin isä, huh mikä selitys.
Kun Pekan ostaja Lotta haki koiran Suomesta, sovimme, että Lotta varaa edestakaisen risteilyn ja minä vien pennun satamaan. Lotta säästää rahaa opiskelijana. Laivaterminaaliin meno 7viikkoisen kanssa jännitti ja siellä odottava uusi ihminen, mutta vielä mitä. Pentu käyttäytyi juuri samalla tavalla kuin Vyyhti ja Diva. Rakasti kaikkia ja oli kuin kotonaan. Laivalta tuli viestinä Lotan ylistykset mahtavaluonteisesta pennusta. Lotta sanoi tahtovansa käyttää Pekkaa jalostukseen ja tässä sitä sitten ollaan. Valitsin Pekan tyttärenpojan Ruskalle juuri sensamaisen lujan luonteen vuoksi. Kiitokset luonteesta kuuluvat erikoisesti Pekan isäNerolle (Lumikuono Hombre Habanero), komealle hyväluonteiselle Nerolle. Nyt siis jo tiedän, että myös luonteen puolesta olen onnistunut ainakin jossain.

Seita; Ruskan suvun kantaäiti, elämäni koira

.

Viikot vierivät ja lapsi kasvaa

Tänään Bruno "uppikseni" täyttää viisi viikkoa ja on rehellisesti sanoen työllistävä tapaus. Koska sillä ei ole pentukavereita se käyttää suvereenisti purualustanaan ja painikaverinaan äitiään.  Koska mummiRuska ei painiin ja pureskeluun suostu vaan pakenee murahtaen piiloonsa ja äitiraasukin kaipaa päiväuniaan, pikkuriiviö hyökkää minun kimppuuni ja sitä vartenhan kasvattaja sitoumuksensa on tehnyt, että vastaa pennun hyvinvoinnista ja ymmärtää antaa äitikoirankin välillä levätä ja mummikoiran toipua kesän hurjasta synnytyksestä ja sen aiheuttamista komplikaatioista. Niinpä minä sitten kannan vastuuni ja otan urheasti vastaan ensimmäiset terävien hampaiden yllättäen iskevät puraisut.
Ulkona sataa räntää ja piha lumisateiden, aurausten ja katolta pudonneiden lumien vuoksi on kuin alppimaisema. Pihan käytävä on kuin luistinrata ja huolella siihen levittämäni hiekoitus on jäänyt jään allle, joten pikkumiehen kanssa ei oikein vielä voi harrastaa väsytysulkoilua, joten kasvattajan on uhrauduttava ja onhan se palkitsevaa kun joka päivä tulee uusia ilon aiheita. Uudessa kodissa oppiminen jatkuu ja alkaa osin uudestaan.
Parin viikon päästä Bruno lähtee ja olen varma, että äitiFiiu taatusti sitä kaipaa, Fiiu on itsekin vielä niin lapsellinen, että innoissaan varastaa Brunon leluja ja tuo niitä omaan talteensa sohvapöydän alle.
 Eilen Bruno lähti rohkeasti uteliaana avoimesta ovesta itse ulos haistelemaan Föntuulia. Ihana nähdä, että se ei uusia ja outoja tilanteita ja paikkoja pelkää. Nostin pojan myös metrin korkuisen  lumikasan päälle, äitiFiiu tietysti huolissaan mukana katsomassa, ettei maailma kolhi. Utelias tuntuu poika olevan ja nythän sen elämässä tapahtuu niin hirveän paljon uutta joka päivä.
Lumikuvan alaosassa näkyy pihakäytävän hiekoitusta, todistettavasti poika oli tosi korkealla, mammakoirallehan sinne hyppääminen ei tuota vaikeuksia.
Bruno osaa jo syödä kuiviakin nappuloita, tuppaa mammakoiran ruokakupille ja osaa juoda vesikupista. Täällä kotona se pääsee kulkemaan joka huoneessa.
Poika osaa tulla luokse kun taputan käsiäni jalkoihini ja kutsun Brunoa nimeltä, se olisikin hieno taito, mikäli se tästä eteenpäin pysyy mielessä.
Sanomalehti on yöaikaan käytössä pentulaatikossa ja kun laitoin toisen sanomalehde pihaoven eteen, olen ainakin pariin kertaan nähnyt Brunon herättyään kävelevän suoraa paperille ja kyykistyvän sille ns hellyttävälle tyttöpissalle.
           


Kaveri itse päätti eilen, että on aika mennä nukkumaan. kiipesi pentulaatikon mammakoiraa varten sahatun aukon yli, kiipesi petilleen ja otti uninallen pään alle ja nukahti.  Yöunet eivät vielä ole ihan koko yön kestäviä mutta sekin opitaan.                                                                                                Tällä hetkellä Bruno nukkuu kerrallaan                      4 tuntia, saa vähän maitobaarista yöjuomaa ja jatkaa uniaan, mutta kukonlaulun aikaan se kyllä kuuluvasti vaatii päästä laatikosta pois, valot päälle ja lelut leväälleen.
Vaikka minua on huolestuttanut kovasti se, että Bruno on ainoa pentu, on siinä monta hyvääkin puolta myös uuden tulevan kodin kannalta. Koska mamma-ja mummikoiran ulkoiluajat eivät aina mene yksiin Brunon leikkituntien kanssa, on Bruno joutunut olemaan joka päivä yksin kotona muutamaankin kertaan, se on siihen niin tottunut, ehkä juuri siksi, että sillä ei niitä painikavereita ole ollut. Aina se tulee iloisena vastaan kun kutsumme sitä ja onpa se muutaman kerran päättänyt ottaa odottaessa päiväunetkin.
Maanantaina otetaan mydog DNA testi ja laitetaan mikrosiru ja tehdään lääkärintarkastus ja sitten alkaakin lähtölaskenta ja kasvattajan ja mammakoiran haikeat lähtöitkut.

Neljän viikon saldo

Tänään Upponalleni täyttää neljä viikkoa. Yli puolet siis sen täällä olosta on jo eletty. Uppis-Brunosta on tullut jo reipas pikkukoira, ulkonakin on tapahtunut suuria muutoksia. Pihan lumipeite on tuplaantunut katolta tippuneiden lumien ansiosta, kevätsade on sulattanut hankia ja tehnyt kaikkialle omat liukkaat luistinratansa. Saas nähdä pääseekö pikkumies ollenkaan pihalle täällä ollessaan, niinahdasta siellä on. 
Sisällä se saa jo nyt kulkea varsin vapaasti, meidän laminaattilattioilla vaan kulku on aika vaappumista. Onneksi aikanaan höynähdin Sastamalassa räsymattoja kutomaan, niitä on nyt mammaFiun ja isoäiti Ruskankin kulkea. Onneksi on mattoja myös tukkimaan sohvan aluset. Edellisen pentueen pienet nukkuivat usein iltaisin sohvan alla, mutta Bruno, joka tänään meni sinne, ei osannutkaan itse sieltä pois. Ei ole motoriikka vielä ihan hallinnassa. Harjanvarrella Bruno piti vetää niin lähelle, että pystyin sen pään ja koko koiran kääntämään sivuttain ja sain sohvan alta pois. T-pentueen Diva, joka lähti Hollantiin vasta 15 viikkoisena jäi kasvaessaan usein myös jumiin, riiteli aikansa ja osasi sitten väkisin ja raivoten ryömiä alta pois. Bruno on vasta oppinut kävelemään, siihen, että se osaa vetää itsensä matalana sohvan alta, kuluu vielä aikaa. Siksi on hyvä, että niitä mattoja nyt kumminkin on. Räsymatot ovat ihania paljaan jalan alla ja ne pitävät pienet tassutkin ryhdissä ja niiltä on kesän tullen hyvä mäntysuovalla pestä pois myös pikkupisut, vaikka ne kyllä saa heti pyyhkimälläkin kuivattua. Onni että näihin kiikkalaismattoihin kudottiin tiukat rivit, makkarin isoon mattoonkin olemme kaverin kanssa kahteen pekkaan lyöneet kangaspuissa kudonnan tosi tiukkaan, eivät pikkupisut ehdi vuotaa läpi ennenkuin ne kuivaa ja pesasee valumat heti pois.
 Niitä mattoja muuten on jaettu niin tyttärelleni kuin sisarille, mutta vielä niitä riittää.
Kun Bruno on hereillä se saa jo kulkea täällä vapaasti missä haluaa. Sen suosikkipaikka on sama kuin äidilläänkin. Fiiu on pennusta asti kerännyt itselleeen suosikkipesän olohuoneen sohvapöydän  alle, missä se iltaisin katselee tv:tä kanssani. Siellä on myös Fiiun isomummi Seitan suuri Lahdesta saama nalle, joka annettiin rotunsa parhaimmalle. Nalle säilyi ehjänä helposti yli kolmen sukupolven, sitä ei repinyt Seita, ei tyttärensä Quibus eikä tämän tytär Ruska. Neljännen polven mustiaisFiiu sensijaan suolisti sen heti. Olen käyttänyt nalleparan pariinkin kertaan omatekoisessa nukkesairaalassani, ommellut sille irronneen jalan muutamaan kertaan, täyttänyt sen vartaloa, mutta silmiä en onnistunut sille löytämään, ja miten ne olisi voinutkaan ommella paikalleeen pelkkiin reikiin. Myöskään kaikkea pään täytettä (niitä nalleparan aivoja) en onnistunut täyttämään. Siellä se nalleressu nyt makaa Upponallen äidin tuunaamana unileluna ja patjana ja Brunokin tykkää siitä.
Tänään opeteltiin pelaamaan jalkapalloa, yritettiin ottaa ravistamalla hengiltä muutama vetolelu ja kiskottiin vilttiä mammakoiran alta, purtiin kasvattajaa poskeen ja nenään- mitäs tuli kynsiä leikkaamaan juuri kun oli niin kivaa. Opeteltiin syömään taas uutta kiinteää ruokaa ja inhottiin sitä!

Kun pentu saa jotain uutta makua suuhunsa (nyt se oli nappuloita liotettuna) se yleensä ravistaa päätään, niin että töhkä lentää kasvattajan poskeen ja katsoo sitten minua ilmein; KUINKA SÄ  KEHTAAT tällaista tarjota, missä ovat jauheliha, keltuainen ja kermaviili ja mammanmaito????Mammakoira ja isoäiti seisovat vieressä ja tekevät kaikkensa, jotta kasvattaja huomaisi miten kiltisti ne tarjoutuvat uhrautumaaan pennun puolesta ja syömään vauvan inhoamat pöperöt.Loputkin lumet katolta ovat tänään tippuneet valtavalla kolinalla ja ryminällä. Sitä meteliä  säestivät nämä minun pennunvalvojani äiti ja tytär. Seisoivat pihaovella ja huusivat herjoja lumille, jotka eivät ymmärrä pudota ääneti tai edes ihan hiljaa ja varovasti, vaikka talossa nukkuu vauva.

Maailma on niin lavea pikku, pikku Bruno

Pikkupennun elämässä tapahtuu muutamassa viikossa enemmän kuin lähes aikuisena yhteensä. Avataan silmät, kuulo alkaa toimia, äänet ja tuoksut täyttävät pikkukoiran maailman; ikenet turpoavat ja naskalihampaat puhkeavat, opetellaan kävelemään, pysymään pystyssä ja hyppelemään, syömään kiinteää ruokaa ja mikä kummallisinta niin monenmakuista syötävää, ihan erimakuista ja tuntuista kuin se lämmin ja tuttu juoma, mitä äitikoiran maitobaarista saa.
 Mammakoira rupeaa luottamaan siihen, ettei pentu karkaa laatikosta mihinkään, vaikka se poistuisikin hetkeksi pois. Pikkukoira tapaa ihmisen, sen jota kasvattajaksi kutsutaan, sen se kyllä on tunnistanut syntymästään saakka. Nykyään se ilmenee mm niin, että kun nostan sen syliini, pikkuriiviö syöksyy kiinni nenääni, heiluttaa häntäänsä ja ilmaisee tuntevansa ihan yhtä hurmaavasti ja sydämeen käyvästi kuin aikuiset karvaiset ystäväni liikuttavat sydäntäni aina tavatessamme. Vaikka olisin poissa vain muutaman minuutin, saan vastaanoton, joka kertoo riemusta, etten hävinnytkään lopullisesti.
Koska Brunopoika on pentueen ainokainen, olin aluksi huolissani kun sillä ei ole pentukavereita leikkikavereina, joiden kanssa harjoitella mm. painimista. Onneksi Fiiumamma on vielä niin lapsellinen (niinhän kaikki schapet koko ikänsä). Fiiu rakastaa painia vauvansa kanssa ja leikkiä sen leluilla. Usein yllätän sen livahtamassa piiloon jokin vauvan lelu suussaan. Erikoisesti Fiiu innostui vanhoista pentuleluistaan, joita kaivoin vauvalaatikosta, varsinkin vinkulelut saavat siihen vauhtia. Ruska isoäiti ei oikein koskaan ole leikkinyt leluilla, sitä on valitettavasti aina enemmän kiinnostanut ruoka ja se kyllä näkyykin. Ruska on selvästi perinyt Siirimummin vanhan ja virttyneen muumimamma-käsilaukun sen TarjaHalos-näköisen, vaikkei ole Siiriä ikinä tavannut. Fiiu on Ruskan vauva ja sellaisena pysyy. Ruska kyllä saa haistella vauvaa ja putsata sen peppua, mutta jos liian tuttavalliseksi rupeaa, änkeää Fiiu mamman oikeudella väliin viimeistelemään työn ja Ruska hyväksyy sen tyytyväisenä tyttärensä vastuullisuudesta.
Seuraava todella suuri askel pikkukoiran elämässä onkin sitten muutto uusien ihmisten luo, tulevaan kotiinsa. Ihan erilaiseen kuin tämä vihtiläisluukku, jonne muutin melkein kuusi vuotta sitten neljän schapen kanssa. Ruska oli silloin juuri täyttämässä vuoden. Ruskan äiti Quibus, isoäiti Seita ja Ruskan ujo puolisisko Riitu. Fiiu syntyessä täällä oli neljän polven Buffingeja.
Nyt täällä vallitsevat kolmessa polvessa isoäiti Ruska ja tyttärensä Fiiu ja lapsenlapsi Bruno.
Brunon elämä mullistuu muutaman viikon päästä kun sen perheeksi tulee "omistajien omien sanojen mukaan äänekäs perhe". Koulunsa aloittava reipas nuorimies ja isosisko, perheen äiti ja isä ja hamsteri.
Otettiin kunnon harjoitukset viikonloppuna. Koska mulla ei ole lapsenlapsia, vain näitä koirien lapsia,
jännitin tapaamista, mutta ihan turhaan; Bruno valloitti heidät ja he Brunon. Brunon pikkuisäntä valloitti minut tykkäämällä mun laskiaispullista. Osasivat tehdä oikeita kysymyksiä ja toivat tulevalle pennulleen lelun, josta muuten näkyy tuossa kuvassa punainen pipo ja hännäntöpö, siitä taisi tulla Brunon unilelu, niin ainakin päättelen sen rennosta nukkumistyylistä uuden kaverinsa kanssa. Sen pikkuhaukku vie mukanaan uuteen kotiinsa ja lähtee täältä toki muutakin synnyinkodilta tuoksuvaa tavaraa. Jatkamme vielä muutamaan kertaan tutustumisharjoituksia. Bruno ja uudet ihmiset tapaavat vielä ainakin pari kertaa ennen muuttoa. Siihen mennessä olemme ehtineet käydä monia tärkeitä kysymyksiä läpi. Usein nimittäin uuden pennun hakijat ovat niin innoissaan pentua hakiessaan, että puhutut asiat jäävät innostuksen alle. Nämä ovat onneksi koiraihmisiä!

Bruno osaa jo leikkiä

Eilen muistelin muutamia mammakoiriani. Tuotteliain oli tämän Bruno Ainokaisen äidin esiäiti Amelie-Sofie (neljännessä polvessa), jonka mukaan Brunon äitikin on nimetty Sofie -Amelieksi. Amelie pylläytti pariinkin kertaan kymmenen pentua, ruokki ne kaikki ilman äidinmaidonvastiketta, vaikka maitohanoja riitti kerralla vain kahdeksalle. Maitoa tuli niin runsaasti, että kun ahneimmat nukahtivat, hanasta riitti juotavaa seuraavallekin.
Kaikki emokoirat ovat pyöräyttäneet isohkoja pentueita, viisi on ollut tähän mennessä pienin pentue ja siksi tämän Fiiumamman yhden pentueen tulo oli yllätys ja aiheutti miettimistä. Kaipaako pentu kavereita, kiintyykö mammakoira liikaa tähän ainokaiseen? Osaanko syöttää äitikoiran niin, ettei se liho ylimääräisestä ruoasta, miten osaan leikittää pentua ilman kavereita ja niin edelleen? Vastauksia saanen viikkojen kuluessa.
Fiiulla on siis pienin pentue, mutta sen nisät olivat varautuneet isoon pentueeseen, ne olivat niin täynnä maitoa, etten muista kellään aikaisemmin. Fiiun oli vaikea kävellä ja rauhaset olivat lähes syntyvän pennun kokoisia. No se huoli, että ne tulehtuvat kun niitä ei tyhjennetä kaikkia säännöllisesti, on onneksi osoittautunut turhaksi. Bruno on syönyt useimmiten takimmaisista ja muut ovat imetyksen puutteesta pienentyneet ja Bruno lihonut, onneksi se nyt on alkanut liikkua ja osaa jo hienosti kävellä. Päivittäiset leikkituokiot tulevat kuluttamaan energiaa enemmän kuin tähän mennessä kun se on vain nukkunut.
Brunosta oikeasti tulee ihan kunnon koira. Voi miten ihanalta kuulostaa kun se leikisti räjähtää jos sitä tönäisee kyljelleen, hurina on pehmeä, mutta nyt pikkumies on jo muutaman kerran ihan oikeasti räjähtänytkin, sanonut kovan sanan. Se tulee reippaasti, tosin huojuen jalkani päälle kun menen sen kanssa laatikkoon. Sen saa nostaa syliin ja se haistelee pikkukuonollaan ja nuolaisee nätisti. Pentuhampaat ovat jo kasvussa, ikenet pullottavat ja pian se on valmiina iskemään naskalihampaansa pahaa aavistamattomaan kaveriin. Ihan oikea koira se on sikälikin, että jo nyt se reagoi ns "koirakutinoihin" eli kun sitä rapsuttaa masun alta, alkaa pieni takajalka vatkata mielihyvästä. Pepun päälle rapsuttaessa ja taputtaessa, sama juttu. Uskomatonta, että kaikki isojen koirien tavat ovat pienten "geeniarkistossa" otettavissa heti käyttöön. Edellisessä blogissa kerroin kuvaamisen vaikeudesta pentu toisessa ja kamera toisessa kädessä.


Nyt on jo huoli poissa. Ihmevauva Bruno kasvaa sellaista vauhtia, että se tänään jo innostui leikkimään nallellaan ja makasi sen päällä niin, että kameraan sain näin suloisen ja tutkivan pikku katseen. "Hieno poika, upea uroksen pää jo nyt, eikä kuonokaan ole liian pitkä", sanoisi tuomari vauvanäyttelyssä. ja saattaisi lisätä, että mukava luonne ja luonnettakin löytyy, pikkuhurinat ovat kohdillaan.
Vielä Pentu nukkuu suurimman osan päivästään ja syö vain äidinmaitoa. Ensi viikolla kun se täyttää kolme viikkoa, alkaa totuttelu kiinteään ruokaan; aluksi raa´alla, pienellä jauhelihapullalla, seuraavana kahdella ja siitä se sitten lähtee kiinteän ruoan syöminen, saas nähdä, miten herra siihen suhtautuu.
Muistellaan vielä muutamaa mammakoiraa, sijoitustyttöni Bente oli viimeiset viikot ennen synnytystä luonani eikä suostunut syömään kuten odottavan äidin pitää. Seisoin lusikka kädessä ja piloillani kysyin, että syöttääkö pitäisi. Bente avasi salamannopeasti suunsa, työnsin sinne lusikallisen ja niin meni koko kupillinen.
Samaa metodia noudatin Fiiun kanssa, se ei -päinvastoin kuin äitinsä, ole ollut koskaan mikään suursyömäri. Lusikkatemppu toimi silläkin.
Odottavalle äidille sallittaneen lelliminen niinkuin sen pikkumiehellekin.
Tänään Bruno jo osasi leikkiäkin nallella, tarttui sitä korvasta ja ravisti. Sieltä ne pikkuhiljaa tulevat koiramaiset tavat ja lentävän hollantilaisen - suuren rakkauteni - ihana luonne.

Brunosta kasvaa koira

Bruno täytti eilen kaksi viikkoa. Nyt se siis on ohittanut sen ns sokean kauden, jonka aikana se on ns refleksieläin ja sen aivojen kuorikerros on ollut tämän ajan vielä ns. unitilassa. Näm kaksi ensimmäistä viikkoa ovat ne kriittisimmät. Kaikki on vielä niin alussa. Vastasyntynyt on täysin emonsa, tai jos emo menehtyy, jonkun muun hoitajansa varassa. Fiiumamma ainakin on täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti, se ei helpolla ole tähän mennessä poistunut pentulaatikosta.
Kaksi viikkoa ja sokea kausi tuli siis täyteen eilen ja ihan kuin oppikirjasta pikkuäityli alkaa viettää aikaansa myös pentulaatikon ulkopuolella ja omissa paikoissaan, käy toki tarkastamassa vähintäänkin viiden minuutin välein, onko laatikossa kaikki hyvin. Voi että sitä on liikuttavaa katsoa kun se pistää päänsä pentulaatikon aukosta, joka on sahattu siihen emon kulkemista varten. Siinä se seisoo imuroi katseellaan koko laatikon  idästä länteen ja kuulo herkkänä kuuntelee, on salamannopeana valmiina siirtymään apuun, jos pienikin inahdus kuuluu laatikosta. Minun vauvani, josta muutamassa hetkessä on tullut oman äitinsä veroinen muumimamma tai ehkä paremminkin pikkumymmeli, minun hauskasta, hassuttelevasta klovnitytöstäni on tullut vastuunsa kantava emokoira. 
Tämä lentävä hollantilainen rotuni on vuosien (pari vuosikymmentä) kuluessa osoittautunut mainioksi mammakoiraksi. Ensimmäinen narttuni Siiri oli ihan oikea äitihahmo, ulkomuodotaankin kuin muumimamma. Väitän edelleen, että sillä oli Tarja Halos-tyyppinen käsilaukku täynnä kaikkea äitikoiralle tarpeellista; kuten neulaa ja lankaa, nauloja ja vasara, lättypannu ja omenahilloa sekä tulitikut sekä mustekaloja, niitä tavaran kiinnitykseen tarvittavia ja varalla sähkölamppu ja proppuja ja tietysti kynttilöitä. Minun Ruskani, tämän pentulaatikon ainokaisen isoäiti on ihan selvästi perinyt sen käsilaukun Siiriltä kaikkine tarpeineen ja lisännyt sinne vielä mm ruskean puuterin varmuuden vuoksi ja rusettinauhan tyttärelleen, Fiiu kun on ainoa, jolla karvan kasvu yltää ponnariin, siihen katu-uskottavuuden romahduttajaan. Kaksi Ruskan lapsista syntyi täysin ruskeina ja tämän viimeisen pesueen Hugo-poika trikolorina, jossa ruskea ja kellertävä on voittopuolisena jasiksi se ruskea puuteri.Tästä kuvasta saa hyvän käsityksen siitä, miten pieniä ja hoidon tarpeessa nämä vastasyntyneet ovat. Tässä Ruskan S-pentue.
Jokaikinen on ollut loistava, mutta omanlaisensa emokoira. Seita; Ruskan isoäiti lähti mielellään uraputkeen ja antoi lapsilleen aika vapaan kasvatuksen. Seita kyllä myös varasti mm siskon Miinakoiran lapset omien siipiensä suojaan heti jos tlaisuus tuli. Miina oli ylivoimaisesti epäluuloisin äitikoira vieraita kohtaan, kävi mm puraisemassa yllättäen ja lujaa peppuun putkimiestä, joka kiltisti asensi astianpesukonettani, eikä millään tavoin edes yrittänyt lähestyä tai edes katsoa pentulaatikkoon päin. Miina hämmästytti meidät kaikki leikkimällä tuntikausia pentujensa kanssa ulkona vielä kun ne olivat melkein luovutusiässä. Osa muista mammoista mieluiten pakeni pikku sapelihampaita piiloon sängyn alle tai korkealle sohvalle, mihin pennut eivät pystyneet vielä hyppäämään.
Lentävä hollantilainen tässä hyppää uraputkeen. Seita oli mahdoton hyppääjä ja minun perääni samoin kuin lapsenlapsensa Ruska (tämän viimeisimmän superpennun isoäiti).
Kuva on otettu rotuamme kuvaavaan kirjaan ja Seita siinä hyppää malliksi kevyestä lentäjästä.
Kerroin, että mammaFiiu oppikirjamaisesti alkoi heti kahden viikon jälkeen luottamaan pentuaan yksinkin nukkumaan. Bruno puolestaan noudatti oppikirjan kertomaa näkemällä nukkuessaan unia ja ääntelemällä unissaan, siis aktivoitumalla. Kävin pariin kertaankin tänään laatikossa leikkimässä sen kanssa ja nyt se jo osaa nauttia hyvänäpidosta ja jos siirsin sitä kyljelleen se taas yritti hurista pelottavasti, Yritti jopa rähistä ääneen ja arvatkaa miltä tuntui saada tältä pikkumieheltä ensimmäinen suukko sen antamana. Oppikirjat nimittäin sanovat, että silmien aukeamisen jälkeen menee vielä jonkin aikaa ennenkuin pentu pystyy hahmottamaan näkemäänsä, tänään se taisi hahmottaa minut ja suukotti. Nyt se nukkuu äitinsä helmoissa vielä öisin, oppikirjamaisesti se nukkuu noin 70 prosenttia vuorokaudestaan. Huomenna uusi yritys kuvaamisessa. Pian se saattaa onnistua kävelemään suoraan kohti kameraa, sen kävely paranee päivä päivältä.

Katu-uskottavuus puuttuu

 Fiiumamma on kiintynyt omaan pikkupoikaansa pentulaatikossa hoidettuuaan sitä tänään tasan kaksi viikkoa. Kiintynyt niin paljon, että yrittää välillä estää minua nostamasta vauvaansa vaa´alle koska tahtoisi  toki punnita vauvansa itse, kun niin erinomainen mami on.
Fiiu on omaksunut suojelevan asenteen jopa niin, että kävelylle mentäessä se kuuluvasti varoittaa vastaantulijoita menemästä meille päinkään. Päästää konekiväärimäisen sarjan aina suoraan kohti sitä ihmistä, jota on syytä varoittaa ja katsoo tiukasti silmiin.
Valitettavasti tällä katseella ei juurikaan ketään peloitella. Pari aamua sitten meinasi mennä haukut täydestä. Naapurin  mies oli lumitöissä ja kilttinä miehenä teki niitä myös meidän auton ympärillä. Sekös oli mammakoiralle liikaa, mies meidän auton kimpussa ja katseli meidän makkarin ikkunaan. Fiiu latasi uljaimman varoitushaukunsa ja antoi palaa.
"Melkein onnistuit pelottamaan, mutta tuo poninhäntä syö kyllä pahasti sun katu-uskottavuuttasi, mietipä sitä!" nauroi mukava naapuri ja siirsi lumikasan autoni edestä. Tultiin lenkiltä ja annoin mammakoiralle lohdutukseksi herkkupalan ja kiristimme ponnaria, sillä pitäähän mamin nähdä lapsensa senkin uhalla, että otsatukka silmillä piilottaisi lempeät ruskeat silmät ja tekisi Fiiusta pelottavamman. Puhumattakaan siitä, ettei poninhäntä ja kiinnisidottu tupsu päälaella ole rotutyypillinen ominaisuus.
 
Myös pikkumiehen katu-uskottavuus horjuu. Bruno on tämän kaksiviikkoisen elämänsä aikana ollut varsin hiljainenja tyytyväinen poika ja miksei olisi, se on mammansa ainokainen lellipoika ja se on kenenkään tuuppimatta voinut valita minkä tahansa maitobaarin "hanan" ruokaillakseen ja mami samaaan aikaan putsaa sitä niin, että kasvattajaparka pelkää sen ihon kuluvan rikki. Bruno on siis ollut tytyväinen ja hiljainen ja nukkunut kiltisti joka syötön välin äitikoiran hameen helmoissa.
Tässä muutamana päivänä olen nostanut Upponalleni (se on sen virallinen kennelnimi) vaakaan tarkkaillakseni sen painoa. Silloinpa Bruno onkin ärähtänyt, niin tai siis yrittänyt ärähtää, ihan murista. Valitettavasti senkään katu-uskottavuus ei ole parempaa kuin mammansa. Reippaasta yrityksestä huolimatta aikaansaatu pelottava murina, jonka tarkoituksena oli pelottaa punnitsija, kuulostaa enemmänkin sievältä pikku hurinalta. Ihana pikku moottori lähti käyntiin heti kun vähänkin yritin tönäistä mustiaista. Saisipa sen hurinan nauhalle. Samat ongelmat ovat Brunon kuvauksessa. Laatikon pohjalla poika näyttää kiiltävältä pikku hylkeeltä siellä alhaalla pentulaatikon pohjalla ryömiessään ja nythän se jo käveleekin,siis yrittää hyvinkin.
Bruno aukaisi silmänsä kymmenen päivän iässä, siis hieman aikaisemmin kuin keskiverto pennut. Asun yksin, minun pitää nostaa pentu käteeni, siis toiseen käteeni ja ottaa kamera toiseen ja sitten saada pentu katsomaan kameraan ja sillä toisella kädellä onnistua saamaan pentu kuvaan, pitää kamera paikallaan ja laukaista ja välikäsillä yrittää pitää huolehtiva emo irti pennustaan ja pentu katsomaan kameraan ja kameran pysymään tässä taistelussa kädessä. Panen tähän todistuksena muutaman kuvan, joista hyvällä tahdolla näkee, että pennulla on silmät auki ja että se katsoo pois kamerasta, muttei ole pudonnut kädestäni, eikä kamerakaan, vaikkei tulos hääppönen olekaan. Taistelu oli kuitenkin melkoinen ja nämä kuvat jäävät ainoiksi siihen saakka kunnes Bruno pysyy vapaasti tyynyn päällä sängylläni ja pystyn kovettamaan sydämeni sulkemalla huolestuneen mammakoiran ja hänen äitinsä mummukoiran siksi aikaa oven taakse.
Ruskamamma, Fiiun äiti on kyllä nähnyt ja saanut haistella pentua, mutta vielä odotellaan viikon verran, ennenkuin päästän sen laatikkoon. Fiiu saa sitä ennen rauhassa hoitaa pentuaan ja luottaa päivä päivältä enemmän siihen, että muutkin saavat ihailla varastamatta hänen pentuaan. Ensin hiukan pelkäsin, että Ruska omii Fiiun pennun vähän samaan tapaan kuin äidit yleensä epäilevät tyttäriensä kykyjä. Mutta kummasti Ruska on tajunnut, ettei pentu ole hänen samaan tapaan kuin Fiiu kesällä tajusi, että pennut ovat Ruskan.

Brunon ensiaskeleet

 Tänään tätä kirjoittaessa Uppis-Bruno täyttää  10 päivää, on lyönyt kaikki aikaisemmat pentujeni painoennätykset, avannut silmänsä, alkanut nukkua itsenäisesti piiloutumatta maminsa karvoihin ja mikä huikeinita, pääsin näkemään ja kuvaamaankin superpennun haparoivat ensiaskeleet mamin luokse. Siinä olikin sirkustemppua kerraseen; piti kuvata samaan aikaan hoippuvaa ja haparoivaa pentua ja pidätellä äitikoiraa syöksymästä vauvansa avuksi. Imuri jäi sammuttamatta, hurisee taka-alalla, mutta eipä haittaa. (voi katsoa kennel Buffing fb-sivulla) Siinä se on taltioituna pennun ensiaskeleet äidin luo. Ihanaa: en aiemmin ole onnistunut tallentamaan sitä tai sitten niitä on ollut niin monta yht´aikaa pyrkimässä maitobaariin, ettei se olisi mitenkään onnistunutkaan, ainakaan näin selkeästi. Vaikka yksinäistä pentua välillä murehdinkin, löytyy plussiakin.

 Viereisessä kuvassa näkyy selvästi toinen hyvä puoli; pennun itsenäistyminen. Kun se on saanut häiritsemättä olla emonsa helmoissa kenenkään tuuppimatta ja niillä on olllut aikaa ja rauha luoda keskeinen side toisiinsa, uskaltaa pentu nukkua rauhassa ja luottavaisena yksinäänkin. Olen pari kertaa nähnyt sen rellottamassa rentoutuneena selällään masu paljaana, mutta myöhästynyt aina kameran kanssa. Mulla on uusi puhelin ja siinä oleva pikakäynnistin kuulemma nopeuttaa kuvaamista. Hitot sanon minä; pikakäynnistyksessä näen aina kuvan vanhasta ryppyisestä muijasta tukka pystyssä, enkä, ainakaan vielä ole onnistunut kääntämään kuvaa pois tuosta pelottavasta julkaisukelvottomasta selfiestä.
Fiiu on myös saanut uskoa ja luottamusta kun on saanut ihan itse hoitaa pentuaan. Se jopa on uskaltanut nauttia lumesta kiipeämällä karvat heiluen riehumaan lumivuoren huipulle samaan tapaan kuin esiäitinsä Amelie-Sofie ja Seita tekivät. Silloin ei kuitenkaan tainnut olla ihan näin paljon lunta kasattuna yhteen paikkaan.
Fiiu iloisuuteen ja vapautumiseen vaikuttaa myös se, että sen äiti Ruska tuli "maanpaosta" kotiin. Ruska oli siskon luona ne synnytyksen kriittiset odotuspäivät ja ensimmäisen viikon. Hyvä, että oli, päästiin huoleti avunhakuun kun Bruno raivasi ylisuurena vauvana tietään tuntitolkulla. Silloin oli vaarana,että jos ensimmäinen ei pääse syntymään, se samalla estää ja vaarantaa muiden syntymän. Brunohan se sitten varmistui ainoaksi rönygenissä, vaikka ultra oli näyttänyt monta pentua. Miksi muut ovat abortoituneet, ei tiedetä, mutta onneksi sekin selvisi siellä klinikalla, muuten olisin kotona panikoitunut, kun muita ei kuuluisi.
             Kun Ruska sitten tuli kotiin runsaan viikon kuluttua pennun syntymästä, pelkäsin hieman, että se ei luota tyttärensä vauvanhoitoon vaan tyypillisenä muumimammana ottaa pennun hoitoonsa, sitä taisi jännittää Fiukin. Mutta toisin kävi. Jostain syystä tai varmaankin vaistonvaraisesti Ruska tajusi pennun olevan Fiiun hoidettavan ja haisteli aidan takaa Brunoa, mutta ei yrittänyt omia sitä. Kunhan muutama viikko on kulunut ja Bruno jo alkaa syödä myös kiinteätä ruokaa, eikä pelkkää äidin maitoa, saa Ruskain mennä jakamaan hoitotyöt ja leikityksen tyttärensä kanssa.
Kun Fiiu kesällä tuli parin viikon maanpakolaisuutensa jälkeen kotiin, se lähestyi taloa varoen, kiersi parkkipaikan kautta mutkitellen ja selvästi pelkäsi Ruskamamman moittivan sitä näin pitkästä poissaolosta. Fiiu myöskin silloin heti tajusi, että pennut olivat Ruskan, eivät hänen. Niin siis kävi nyt Ruskan kanssa ja niin laskeutui pentulaatikkoon hoitorauha. Ruska pääsi kotiin ja otti taas oman paikkansa yöllä sänkyni alla ja päivällä sohvalla vieressäni. Fiiu saa ihan rauhassa hoidella pikkuBrunoaan.
Tänään10 päivän ikäinen pikkumies on avannut silmänsä, katsonut äitiään ja varmaan jo nähnytkin ainakin äidin mustan hahmon, vaikka juuri avauduttuaan ei näkö liene vielä kovin tarkka. Kun Fiiu tuli laatikkoon Bruno tajusi sen heti, vaikkei ehkä vielä selvästi nähnytkään, mutta haistoi ja taatusti myös vaistosi äidin lämmön ja läsnäolon. Se nousi huojuen jaloilleen, päästi muutaman hiljaisen kutsuäänen huojuessaan kohti äitiään. Yleensä se on aika hiljainen ja tyytyväien poika, paitsi jos tarjoan sille väärää maitohanaa, mutta nyt se selvästi viestitti äidilleen, että tulossa ollaan.
Olin myös jännittänyt herra Pontevan nousemista jaloilleeen, se kun on äidin lellipoikana melko paksukainen, mutta niin se vain nousi hoippuen ja lähti liikkeelle. Onnellinen kasvattaja, joka näkee ennätysaikaisen kasvattinsa ensiaskeleet, saa vielä kameran toimimaan ja näkee hellyttävän ihmeen kyyneliään niellen.

 

Hänestä tulee Bruno

 Tänään tämä pikku mustiainen, pentulaatikon ainokainen, tämän alueen hallitsija ja mammakoiran silmäterä Bruno I täyttää jo peräti 6 vuorokautta. Paino nousee kohisemalla, onhan sillä maitobaarissa tarjolla ravitsevaa maitoa vaikka kymmenelle pennulle.
Tänään tulee kuluneeksi tasan 16 vuotta Sofie-Amelien, Fiiun esiäidin, Hollannista ostamani Amelie-Sofien ensimmäisen pentueen syntymästä tähän samaiseen laatikkoon. Laatikko oli silloin uusi ja vastamaalattu, sen oli nikkaroinut Kallisen Kimmo ja tyttärensä Jenna oli maalannut seinät tasapuolisesti poikien ja tyttöjen väreillä; ulkopuolen vaaleansinisellä, sisältä pinkiksi.
Siihen laatikkoon syntyi silloin myös Fiiun isoisä Jennan Roope,  tänään niistä kymmenestä on vielä jäljellä kaksi tervaskantoa; Oskari ja Samppa. Tytöistä Ada ja Jaslakin ylsivät 15 vuoteen. Oskari oli porukan pienin, painoi syntyessään vain 125 gr (Tämä nykyinen asukas UppisBruno painoi 350 grammaa enemmän; 475 grammaa).
Brunon tuleva koiramamma kyseli, tuleeko tästä pojasta isokin. Voin rauhoittaa, koiran koko on perimässä. Tietysti Bruno vauvana voi niin sanotusti paksusti koska sen käytössä ovat kaikki kymmenen maitohanaa ja se on jo nyt oikea mamman lellipoika.

Palataanpa vielä hetkeksi 16 vuoden taakse Oskariin. Se tosiaan oli porukan pienin, niin heiveröinen, etten uskonut sen selviävän. Aloin kutsua sitä Oskari Olemattomaksi. Se muuten rakasti kun tuuditin sitä sylissäni ja lauloin kehtolaulua. Oskarin osti vanhempi naisihminen, joka olisi halunnut pienen nartun, mutta kun ne olivat kaikki varattuja, hän halusi Oskarin koska vakuutin hänelle, että tässä rodussa urokset yleensä ovat pehmeämpiä kuin nartut ja että tämä poika on porukan pienin ja taitaa sellaisena pysyä. Arvatkaa, tuliko Oskarista porukan suurin.

Ihan koon ylärajoille asti ylsi mun Oskari Olemattomani ja tänään se tervaskantona yltää iänkin ylärajoille; täyttää 16 vuotta toisena porukan ikämiehistä Sampan kanssa. 
Tänään tämä laatikko on siis uusimman Veli Pontevan hallinnassa. Brunon ruokakello näyttää vähän toisenlaiselta kuin Tämä Topelius- pentueen (pentujen nimet olen hakenut Topeliuksen Lukemisia lapsille kirjoista) ruokakello tasan 16 vuotta sitten. Neljä mustaa ja kuusi tässä vielä mustavalkoisia, mutta esimerkiksi veljeksen Rasa ja Roope muuttuivat siniharmaiksi. Aatu, Miina ja Manu ja Oskari säilyivät isäNeron mustavalkoisissa väreissä.
Laatikon värit ovat haalistuneet, mutta muistot näistä ensimmäisistä säilyvät samoin kuin jokaisen siinä syntyneen lämmin muisto. Kotiin ovat sieltä jääneet Riitumuori, Quibus eli Ruskan äiti, Ruska ja nyt tämä uusin mammakoira Fiiu.

 Laatikon viimeisin aarre muuttaa kuuden viikon päästä uuteen kotiinsa. Brunosta tulee hesalainen.
Sen luonteesta on vielä hiukan aikaista puhua, mutta rauhallinen se on eikä juuri itsestään vielä elämöi. Sen syntymä oli ensikertalaiselle Fiiulle kova kokemus, mutta tarmokkaasti ja sitkeästi se tämän pikkukaverin, joka oli ihan puolen kilon voipaketin kokoinen, synnytti alakautta repeämättä.
Olimme matkalla Myyrmäkeen klinikalle, jossa pentua ja mahdollisia seuraavia olisi autettu.
Mutta Brunopa päätti syntyä Hki-Turku moottoritielle kamalassa lumisateessa ja ihan tappokelissä. Matkalla Fiiu alkoi itkeä ja ponnistaa. Bruno tuli väkisin. Onneksi se oli ehjänä pussissa, että sain sen pidetyksi synnytyskanavassa lämpimässä. Perillä oli lääkäri vastaanottamassa meitä ovella. Ja siellä sitten selvisi sekin, että päinvastoin kuin ultrassa oli näkynyt, pentuja olikin vain tämä musta Veli Ponteva ja siksi kasvanut niin isoksi. Se siis päätti syntyä erikoisessa paikassa. Se on myös osoittanut omaa tahtoa maitohanan valinnasssa. Yritäppä vaihtaa toiseen nisään, minkä herra on suunnitellut, ei käy! Poika ottaa maitonsa mistä haluaa. Tervetuloa maailmaan siinäkin suhteessa ainutlaatuinen, että olet porukan ainoa ja PARAS! Leikkikaverisi ovat tosi pehmeitä .

Upponalle Ainokainen

 Arki on alkanut sujua hienosti. Fiiu on rakastunut pieneen lapseensa Upponalleen ainokaisena syntyneeseen. Aika ajoin saa vahtia ettei se nuole ja putsaa vauveliaan niin innokkaasti, että iho hajoaa kun niitä muita hoivattavia ei ole.
Minulla tosiaan ei ole kokemusta kovinkaan pienistä pentueista, saati yhden pennun pentueesta. Ymmärrän parinkymmenen vuoden kokemuksella, että esim mammakoiran ruokinta yhden imetettävän kanssa on erilaista kymmenen pentueen ruokintaan verrattuna sekä mamman että lapsen kannalta, mutta miten estää pentua imemästä koko ajan, varsinkin kun tämä mammakoira oli varustautunut kymmenellä täydellä tonkallisella maitoa isollekin pentueelle. Täältä riittäisi maitoa muillekin, jos tarvetta tulee, sinne varaemojärjestelmään on informoitu, toistaiseksi ei tarvitsijaa ole ilmennyt ja toki se maidontulo pikkuhiljaa ehtyy, ei edes tämä pikkuinen veli Ponteva kaikkea pysty hyödyntämään. Nyt kun pikkumies on kolmen päivän ikäinen alkaa äidin ja pojan elo tasaantua.

 Tänään Fiiuli suostui jo ihan pienelle lenkille oman pikkupihan ulkopuolelle ja käytiin tervehtimässä naapurin kissatätiäkin. Fiiu tosin joka käänteessä kokeili kurvata pentulaatikolle päin.

 Olen Ollut huolissani myös siitä, ettei tällä pikkuisella ole yhtään kaveria laatikossa, ensimmäisinä viikkoinahan ne nukkuvat yhdessä kasassa toisiaan lämmittäen, no nyt nukutaan mamman karvoissa ja laatikko on täynnä lämpöpulloilla täytettyjä "muka"karvakavereita. Tänään sattui Facebookissa silmään yhden arvostamani pitkän linjan kasvattajan lohdutus, hänellä oli myös yksin syntynyt. Hänen mukaansa nämä kohdussa ainoina kasvaneet eivät osaa toisia kaivata. Jos taas pentueesta muut kuolevat synnyttyään, se yksin jäänyt osaa niitä poistuneita kaivata. Lohduttaa uskoa niin. Pitää vaan totuttaa pentu entistä enemmän ihmiseen ja onneksi kodissa, minne se muuttaa ja saa nimekseen Bruno, on kaksikin lasta ja myös vanhemmat ovat koiraihmisiä, joten kavereita ja hellittelyä piisaa.Herra Mustiainen on nostanut painoaan vauhdilla ja nukkuu toki vielä suurimman osan ajastaan.
Luonnettakin on jo ilmennyt. Yritin siirtää pikkumiestä toiselle "hanalle" maitobaarissa, mutta herrapa ilmoitti tahtonsa kitisemällä ja vaihtoi siihen paikkaan, minkä ITSE oli valinnut. Päivittäinen punnitus on meidän hellittelyhetkemme, mammakoira tosin on vielä aika tiukasti eri mieltä siitä, kuka vauvaa hoitaa. Hoitotoimenpide menossa, valkoiset nilkkasukat ja valkoinen kravatti kaulassa ovat herrasmiehen merkki. Siisti pitää olla vaikka ikää on vasta 3 vuorokautta.

Sofie-Amelien ennätysvauva

Sofie-Amelie alias Fiiu astutettiin marraskuussa ja vauvoja odoteltiin syntyväksi tammikuun loppupuolella. Ultrassa käytiin raskauden puolivälissä ja kuvassa näkyi useampi vauva kolmesta viiteen ainakin. Fiiun äiti Ruska sai kahdeksan pennun jengin, Fiiun ja sille yhden siskon ja kuusi veljeä. Mamma Ruska puolestaan oli kymmenpäisestä pentueesta ja Ruskan isoäiti Amelie-Sofie, jonka mukaan Fiiu on nimetty, tekaisi muutamaankin kertaan kymmenikön, joten odotukset olivat korkealla ja ultra vahvisti sen.

Odotusaikana muutamaan kertaan kyllä katselin, että tyttö ei juurikaan masultaan kasvanut, mutta Fiiu on laajarunkoinen malliltaan ja keskitason isommasta päästä. Kun käytiin ottamassa varmuuden vuoksi rabiesrokotus muutamaa viikkoa ennen laskettua synnytystä, mainitsin huolestani lääkärille, mutta hätäinen ultra vahvisti, että kyllä siellä on elämää, mutta saattavat olla Fiiun laajan rintakehän suojissa. Painon nousu ja nisien valtava kasvu (mahdottoman paljon edellisiä narttujani isommat) kertoivat, että uutta elämää kehittyy ja mammakoira on varautunut ruokkimaan katraansa. Etukäteenjo tiesinkin, että Fiiusta tulee loistava äiti, sen se oli osoittanut Ruskan pentujen kanssa. 

Kun sitten tuli synnytyksen aika ei mitään tapahtunut vielä 60 vuorokaudessa, mikä oli monen narttuni synnytyksen päivä. Vielä parina seuraavanakaan ei mitään tapahtunut, mikä usein ennakoi myös pienemmän pentueen syntymää. 62 vrkn aikana lämpö laski merkiksi, että pian alkaa, mutta meni siitäkin vielä pitkälle toista vurokautta yhdessä valvoessa.                                                                   Fiiu vaihtoi paikkaa ja oli aika tuskainen. Kun raskas yli kolmen tunnin ponnistaminenkaan ja Fiiun kiljunta ei vielä tuottanut tulosta, otin yhteyttä eläinsairaala Aistiin (hyvät kokemukset edellisestä kerrasta). Lääkäri vahvisti epäilykseni siitä, että tulossa on iso vauva ja jos ei sitä saada syntymään pian, se estää muiden mahdollisen tulon. Matka täältä Vihdistä Martinlaaksoon kestää lähes tunnin ja keli oli mitä melkoisin, liukasta ja lumisadetta. Äkkiä Fiiu autoon pentuja varten tekemäni vanha virttynyt farkkukassi pyyhkeitä ja lämpöpulloja täyteen ja matkaan.

Turku-Helsinki moottoritiellä Fiiu alkoi uudelleen ponnistaa ja huusi kivusta, rauhoittelin sitä ajaessani ja pidin sitä etupenkillä kaulapannasta kiinni, ettei se kuitenkin saisi isoa pentua syntymään, autoon ja pakkaseen moottoritielle, mammakoirilla kun on taipumu piiloutua synnyttämään jonnekin.

Kehä kolmosella taas ponnitettiin ja nyt tunsin kun pidin kättä Fiiun alla, että tulossa ollaan - onneksi pentu oli pussissa. Äkkiä soitto Aistiin ja siellä ihana hoitaja  neuvoi ajamaan suoraan oven eteen, ei parkkiaikalle - lääkäri tulisi siihen hakemaan Fiiun ja minä voisin parkkeerata rauhassa auton. 

Nuori komea mieslääkäri tuli ovelle vastaan, tietysti varsinainen komistus ja minä yön valvoneena,  huolesta sekaisin tukka pystyssä ja naama ryppyisenä -vanha ämmänrämä, koitin vetää pipoa hartioihin saakka häpeästä, mutta pentu oli se tärkein ja ne mahdolliset muut. Pentu oli puoliksi ulkona. 

Kun pääsin klinikalle, oli pentu jo putsattuna ja laatikossa lämpimässä ja näytti pontevalta. Vanhasta kokemuksesta näin, että se oli parin vastasyntyneen kokoinen ja siksi oli tuskaa saada ulos. Punnitus vahvisti, pentu painoi 475 gr, kun ne yleensä ovat  noin 250 gr, pienin minulla selviytynyt oli 125 gr. Lääkäri lähti röntkaamaan loppuja pentuja, tuli takaisin ja kertoi, ettei muita pentuja olekaan. Ihana tohtori tahtoi minutkin katsomaan, ettei siellä todellakaan muita ollut ja siksi tämä pikkujättiläinen oli päässyt kasvamaan niin isoksi. Ultra aikanaan todisti, että siellä niitä montakin on, miksi ne ovat abortoituneet, ei kukaan tiedä. koiralla kun on taito "imaista" keskenjääneet sisuksiinsa, eikä päällepäin näy mitään.

Pettymys oli siis suuri, mutta onneksi Fiiu sai hoidettavakseen kuitenkin yhden pienen veli Pontevan. Minun pentueeni nimi alkaa U:kirjaimella ja olin alunperin päättänyt monta nimeä, niin monta ihanaa nimeä, että seuraava pentue onkin sitten U2; nen. Tämä on Buffing Upponalle, Karjalaisen Elinan kunniaksi, oli työkaveri Radio Suomessa aikanaan. Minulle se on Uppis, uusi perhe on päättänyt antaa sen nimeksi Brunon, yritän kiltisti  käyttää sille sitä nimeä, niin että se sen kyllä oppii. 

On syytä nostaa hattua sinnikkäälle mammakoiralle, joka repeämättä ponnisti pikkujättiläisen alakautta. Onnea oli siinäkin, että sain klinikalla tietää, ettei muita ole tulossa. Jos olisimme kotona onnistuneet sen ison synnyttämään, olisin panikoitunut ja ahdistunut kun ei muita ala kuulua.